cultural policy

How to Improve Peer Evaluation?

To continue the slow New Culture vs Old Structures blog posting series – here are some thoughts about peer evaluation and a couple of concrete proposals of how this system could perhaps be improved in context of arts and culture.

Peer evaluation is the key method for evaluating arts, culture and academic research. During the past years, there have been various efforts to change or undermine the importance of this kind of decision making process.

One motivation for this has been the search for short-term economic gain – there has been a wish to turn old institutions into streamlined flagships of ‘cultural industries’. Another motivation has been that separating disciplines into strict categories (art, architecture, design, etc) has seemed to be an ‘old-fashioned’ and far too rigid way to respond to the complexity and diversity of the creative aspirations of people today.

More

The Unlikely Success of Pixelache Helsinki

pixelache-nyc2Pixelache 2003 NYC (live av performance on the rooftop of Gershwin Hotel. Photo by Antti Ahonen.)

(PART 1 of New Culture vs Old Structures)

Pixelache Festival was my main professional commitment for 10 years, from its inception in 2002 to year 2011. In the process of trying to establish Pixelache I learned a lot about the public funding system and below I will share some insights on how the system works – or rather how it does *not* work.

Hopefully this information will help some people to avoid banging their head against the wall as much as I did. Or hopefully they will at least choose the right wall.

Disclaimer – I’m no longer involved in the Pixelache organisation so all the thought below should be considered as my own personal views, not official statements by Pixelache.

* * *

1. THE BLACKMAILING/LOBBYING APPROACH

In year 2006 I was pretty frustrated (‘vittuuntunut’ in Finnish) with the situation of Pixelache Helsinki. It was the fifth year of Pixelache, and 12th year for me to organise events in Helsinki. Pixelache was really successful internationally – we were in the process of establishing chapters in various countries and had been invited to collaborate with many prominent events (ISEA, Doors of Perception, etc).

Unfortunately, we had not been able to get any funding for the work needed to put together the main festival in Helsinki. With great effort we had managed to scrape together money from dozens of different sources to cover some of the necessary basic costs, but there was no chance to pay anything for anyone for the actual production work. In comparison, the very first edition of Mal au Pixel (the French edition of Pixelache) received 7 times more funding than what we had in Helsinki.

In this situation I sent this email to ‘everyone’ – state art organisations, Helsinki City Cultural Office, cultural foundations and key people in Finnish media art scene. The email is in Finnish but the main point is that I made it clear that unless we received more proper financial support, the main festival would need to stop in Helsinki. This email was not just a tactical move, this was the actual reality we faced. During these years I spent most of my time abroad and only occasionally came back to Helsinki for a month or so to focus on Pixelache Helsinki planning/organising work. This had worked fine in the first couple of years but had been not been manageable (or in other words, was far too fragile and stressful) for a while already.

More

New Culture vs Old Structures

k.fi.officekatastro.fi office, summer 1999 (photo by Juha Huuskonen)

After a long time of procrastination (a year or two) I’ll finally publish a few blog posts about the mismatch between new emerging culture and the established cultural institutions in Finland.

During the past 15 years (ever since katastro.fi did its first projects in Kiasma in 1998) I’ve been helping various grassroot projects to gain visibility and access to resources such as public funding. This has often been a paradoxical task, since most of the new, independent cultural projects have an uneasy relationship towards money, power and institutions. More

Oi Suuri Viisas Taideneuvosto, näytä Suomen taiteen suunta!


(Kuva: Wikimedia Commons)

“Taloudellinen tuki, joka näin pienessä maassa on aivan välttämätön kaikille ns. luoville kyvyille, tulee kirjailijain ja taiteilijain osaksi vasta sitten, kun asianomaiset valtion elimet ovat päässeet täyteen varmuuteen siitä, ettei asianomainen enää luo mitään.” – Pidot Tornissa, 1937

Millainen tulee olemaan ensi vuoden alussa toimintansa käynnistävä Taiteen edistämiskeskus?

Toiveena on, että se olisi dynaamisempi, paremmin taidekentän muutoksiin reagoiva organisaatio kuin edeltäjänsä Taiteen keskustoimikunta. Valitettavasti tämä on vain toiveajattelua, sillä lakiesitys varmistaa ainoastaan sen, että nykyinen asiantuntijajärjestelmä romutetaan (ainakin osittain).

Olennaisin uudistuksessa tapahtuva asia on olemassaolevan eri taiteenalojen toimikuntien pakan sekoittaminen. Tämä uudistus vähentää asiantuntijoiden määrää päätöksenteossa ja tulee todennäköisesti ainakin lähiaikoina lisäämään sekavuutta ja satunnaisuutta päätöksentekoon. Lyhyellä aikavälillä tämä voi olla positiivinen asia – jotkut uudet tahot tulevat todennäköisesti saamaan toiminnalleen tukea. Pitkällä aikavälillä satunnaisuuteen luottaminen ei ole kuitenkaan paras tapa kehittää suomen taidekenttää.

Taiteen edistämiskeskus tulee asiantuntemuksen suhteen olemaan vähemmän riippuvainen eri taiteenalojen järjestöistä. Taiteen edistämiskeskus pyrkii myös tuomaan eri taiteenalojen toimijoita enemmän dialogiin keskenään. Nämä molemmat ovat hyviä tavoitteita, mutta niiden tukemiseksi tarvitaan uusia toimintamalleja. Näitä uusia toimintamalleja ei ole kirjattu lakiesitykseen, vaan niiden luominen on sekä uuden organisaation että taidekentän toimijoiden vastuulla.

Tässä muutama sana uudistukseen liittyvistä myyteistä, yksi varoittava esimerkki (Pohjoismainen kulttuurirahoitus) ja lopuksi joitakin rakentavia ehdotuksia.

More

Joustava tukirahasto kansalaisaktivismille?

Osallistun tänä talvena Sitran Uusi demokratia -foorumiin ja ehdotin juuri hankkeeksi kansalaisaktivismin tukirahaston perustamista. Avoin haku tuotti yhteensä 132 ehdotusta jotka ovat nähtävillä täällä.

Omaan ehdotukseeni liittyy joitakin ristiriitaisuuksia ja kysymyksiä, joihin itselläni ei ole selkeää vastausta:

Jos kansalaisaktivismia tuetaan taloudellisesti, niin onko silloin enää kyse kansalaisaktivismista? Saisiko taloudellinen tuki oikeasti enemmän asioita tapahtumaan, vai tulisiko siitä enemminkin este? Jäisivätkö kaikki aktivistit odottamaan tukien myöntämistä ennenkuin käyvät toimeen – kuten tällä hetkellä esim. monet taiteilijat tekevät? Olisiko parempi jos kansalaisaktivismin tuki löytyisi vertaistuen avulla? Pitäisikö julkisia tahoja lobata antamaan tukea muissa muodoissa kuin rahana?

Tässä laatimani ehdotus:

JOUSTAVA TUKIRAHASTO KANSALAISAKTIVISMILLE?

Voisiko osan nykyisestä taiteen ja kulttuurin kehittämiseen suunnatusta julkisesta rahoituksesta suunnata kansalaisaktivismin tukemiseen?

Hyvä esimerkki uudenlaisesta kansalaisaktivismista ovat Apps4Finland-kilpailun synnyttämät palveluiden prototyypit ja ideat. Jotkut prototyypeistä ovat jo nyt kehittyneet valmiiksi palveluiksi asti, mutta monet ovat jääneet puolitiehen resurssipulan takia. Monia hyviä ideoista ei saada kehitetyksi edes prototyypeiksi, koska minkäänlaista taloudellista tukea ei ole tähän saatavissa.

Opetusministeriön Digidemo-tuki on suunnattu digitaalisten palveluiden prototyyppien kehittämiseen, mutta tukea saavat ainoastaan hankkeet joilla on selkeä liiketoimintasuunnitelma. Tästä syystä Digidemo-tuen suurin hyödyntäjä on tähän asti ollut suomalainen peliteollisuus, koska peleille on olemassa hyvin selkeitä ansaintamalleja – jos niistä sattuu tulemaan hittituotteita. Sama liiketoiminnallisen tuottavuuden vaatimus koskee uutta Creademo-tukea, jonka tavoitteena on tukea kulttuurialan palveluiden prototyyppien toteuttamista. Yhteensä näistä ohjelmista tullaan jakamaan vuoden 2012 aikana yli miljoona euroa tukea.

Opetusministeriölle voisi ehdottaa, että kokeiluluontoisesti osa tästä tuesta käytettäisiin ei-kaupallisten julkisten palveluiden ja muiden yhteiskuntaa kehittävien palveluiden prototyyppeihin.

Vastaavalla ehdotuksella voisi lähestyä Taiteen Keskustoimikuntaa, Kulttuurirahastoa, Helsingin kaupunkia ja monia muita kulttuurin rahoittajia. Nämä tahot tukevat ei-kaupallisia projekteja, mutta lähtökohtaisena vaatimuksena on että hakija on ammattimainen taiteilija tai tutkija. Kansalaisaktivismi rinnastetaan usein harrastustoimintaan, jota harvoin pidetään tukemisen arvoisena. Käytännön elämässä ammattilaiset/harrastajat -jaottelulla on yhä vähemmän merkitystä, mutta rahastojen toiminnassa tämä muutos ei ole vielä näkynyt. Tästä syystä on tällä hetkellä erittäin haastavaa löytää minkäänlaista tukea vaikkapa kaupunkiviljely-projektin tai aikapankki-kokeilun toteuttamiseen.

Suomeen tarvitaan lisää joustavia tukimuotoja kansalaisaktivismille!

Juha Huuskonen, 31.1.2012

The new era of ‘non-disciplinarity’?

Slush 2011: Shut up and grow – Mark Zuckerberg

A quick summary: this rather long blog posting deals with structural changes that are currently going on in cultural funding organisations and other institutions, how they are trying to get rid of different specific disciplines in the name of ‘innovation’.

- – - -

The decision to name the new Aalto University School as ‘Aalto University School of Arts and Creativity’ came as a shock for many people. This new university is a combination of University of Art and Design and the architecture department of University of Technology. According to press release, the new name was needed since “the concept ’art and design’ in the current name has strong associations with the past”.

The petition to reconsider the name bring up some of the grave problems that arise from choosing such a vague name for a university. This blog posting tries to deal with this one: “A degree/research with an ‘arts & creativity’ school does not point out to any specific skill or knowledge in any specific discipline”.

One could say that ‘it’s just a name’ – that having a new name for the university should not cause any significant problems for the art, design and architecture community associated with Aalto University. But there is more at stake here than just the name – as stated in the Aalto press, the name symbolises the “amalgamation and the multi-disciplinary nature of Aalto University”.

The transformation that is going on in Aalto University resembles the process that already took place in Nordic art/culture scene and the on-going process to change the structure of Art Council of Finland. These ambitious endeavors try to deal with genuine problems and respond to changing times, but it seems that the captains of this process are not sure about how this new ship should be navigated. In fact, a key aspect seems to be that the captains should let go of their control – that academic and cultural institutions should eagerly respond to the whims of darwinistic forces such as trends in international business. If this is the case, then my prediction is that instead of becoming more innovative and competitive, the institutions will just focus on short-term goals and try to imitate what others are doing.

The Nordic ‘utveckling’

In the Nordic region, there used to be four organisations dedicated for specific forms of art – Nifca (contemporary art), NordScen (performing arts), Nomus (music) and Nordbok (literature). In the end of 2006 these organisations were closed down and replaced by Nordic Culture Point, an organisation which administers several funding programmes. The ones who were lobbying for shutting down the old organisations had the opinion that in today’s world the barriers between disciplines have become so blurry that they should no longer be enforced by administration.

The biggest one of the funding programmes is the Culture and Art Programme which in 2011 will give out 2 032 930 EUR of funding. The keyword of this funding programme is ‘utveckling’ – ‘innovation’ or ‘development’. Projects which are new (have not been started yet) and have some innovative quality (the applicants can themselves explain how they are innovative) can receive funding. I know this programme pretty well since I was a member of the Art and Culture Programme Expert Committee between 2007-2009.

This new system has two clear benefits. Since many organisations were closed down, the money that used to go to salaries of people can now be used to support individual projects. Also, a larger variety of organisations can receive financial support, as long as they create a project that does some ‘utveckling’.

But there are also downsides. Previously, there used to be organisations which were lead by experts of a specific discipline. These people were active contributors to their own fields. If you had an idea you could go and have a chat with these people and similarly if there was a problem, it was clear who was in charge.

In the new system all this is different. Nordic Culture Point is made up of administrators who just have to focus on administration – they have specifically been denied any comments or contributions to the funding decisions. Also the members of the Expert Committees cannot take any active role – they are not supposed to be in touch with the applicants and it’s not possible to appeal against individual decisions. So, in terms of an agenda related to a specific discipline, there is no one who you could talk to. This is understandable since the new system is not supposed to have any such agendas. It’s all about ‘utveckling’ and a few other concepts such as ‘communication’ and ‘Världen i Norden – Norden i Världen’ (‘The Nordic Region in the World – the World in the Nordic Region’).

The other problem is that there is no longer any support for longer term processes. If you manage to get support to realise a project and it turns out the be a success, it is not possible to get support for the continuation – it’s no longer new and thus no longer about ‘utveckling’. There is another Nordic culture foundation – the Nordic Culture Fund – but they also only support individual, one-off projects.

One could say that a third problem is that the expert committee does not have expertise to handle applications coming from many diverse disciplines of art and culture. The current expert committee seems to have strong biases – out of 8 people there are two theatre directors and two people focused on music. But in the logic of the new system this is not a problem – since knowledge of a specific discipline is no longer necessary for making decisions.

More

FRAMEN sulkeminen – jotain mät(t)ää ministeriössä

FRAME:n ennenaikainen sulkeminen on vahva ykkösehdokas vuoden typerimmän kulttuuripoliittisen päätöksen tittelin saajaksi. Sulkeminen on ennenaikainen siinä mielessä, että FRAME:n tilalla jatkavaa uutta säätiötä ei ole vielä edes perustettu. On ilmiselvää että ensi vuonna toimintaan tulee useamman kuukauden tauko, jonka mielekkyyttä on hankala perustella.

Yksi FRAME:n uudistamiseen olennaisesti liittyvä dokumentti on äskettäin ilmestynyt Suomen kulttuuriviennin kehittämisohjelman 2007-2011 loppuraportti. Raportissa puhutaan paljon ‘brändäykseen liittyvistä tarpeista’ ja ‘kulttuuripalvelutoiminnan kehittämisestä’. Jostain ihmeellisesti syystä ministeriössä ei olla tajuttu että FRAME on brändi sekä kotimaisesti ja kansainvälisesti merkittävä palvelu. Tämän palvelun katkaiseminen epämääräiseksi ajaksi ei tee hyvää FRAME:n, Suomen tai kenenkään muunkaan brändille. Kaikkien osapuolien kannalta olisi ollut parasta, jos nykyinen FRAME olisi voinut jatkaa niin kauan että uuden säätiön toiminta on saatu konkreettisesti käyntiin.

Laura Köönikkä & co ovat saaneet vuoden aikana FRAME:n hienosti uudestaan jaloilleen ja kuvittelisi että tällaisen positiivisen, ammattitaitoisen toiminnan merkitystä osattaisiin ministeriössä arvostaa. Näin ei ilmeisesti kuitenkaan ole.

Toisaalta, en tiedä pitäisikö olla enemmän huolissaan ministeriön sähläämisestä vai siitä, että taidekenttä tuntuu hyväksyvän tämän päätöksen varsin hiljaisesti. Jos mitään vastalauseita ei kuulu niin päätöksentekijät jäävät siihen uskoon että kaikki menee ihan hyvin.

Kaikki, joita FRAME:n toiminnan katkeaminen tulee suoraan koskemaan, voisivat ilmaista huolensa asiasta vastaaville henkilöille eli selvitysmies Rauno Anttilalle (rauno.anttila (at) minedu.fi), ylijohtaja Riitta Kaivosojalle (riitta.kaivosoja (at) minedu.fi) ja viime kädessä ministeri Paavo Arhinmäelle. Ehkä tällä tavalla uudistamisprosessi saisi ministeriössä sen ansaitseman huomion.