Mitä opin tänään (Keltaiset housut, osa 2)

Tänä aamuna julkaisin Enkeli-Elisasta kertovaa artikkelia käsittelevän blogipostauksen ja päivän aikana vaihdoin kommentteja molempien artikkelin kirjoittajien kanssa. Opin ainakin kaksi asiaa -

Ensinnäkin, seuraavalla kerralla kun aion kirjoittaa kriittisen blogipostauksen, otan ensiksi suoraan yhteyttä kritiikin kohteeseen. Olisin ihan hyvin voinut ensiksi jutella Hannan kanssa joka on vanha tuttu, olisin tämän perusteella kirjoittanut varmasti erilaisen tekstin, vähemmän provosoivaan sävyyn.

Toinen asia jonka opin oli se, että oma tekstini ja Nikkasen & Silfverbergin artikkeli käsittelevät oikeastaan ihan eri asioita, tai tarkemmin sanottuna niiden kohde on hyvin erilainen. Itse aloin tonkimaan Vettenterän tekstejä netistä ja sosiaalisesta mediasta pari päivää Kuukausiliitteen artikkelin ilmestymisen jälkeen. Paljon materiaalia oli poistettu näkyviltä, mutta löysin tätä poistettua materiaalia ihmisten säästämien ruutukaappausten kautta. Tämän perusteella kuvittelin, että minulla oli kohtalaisen selkeä kuva siitä, mitä Enkeli-Elisaan liittyvä keskustelu oli ollut ennen Kuukausiliitteen paljastusta. Omien etsintöjeni perusteella Enkeli-Elisan ympärille rakentunut kommunikaatio oli positiivista ja vasta Kuukausiliitteen artikkeli näytti muuttavan tilanteen. Tässä käsityksessä olin kuitenkin väärässä, perustuen siihen mitä kuulin tänään Nikkaselta & Silfverbergiltä. Todellisuudessa erilaisia soraääniä kuului yhteisöstä jo aikaisemmin, liittyen kirjan markkinointiin jne.

Sosiaaliseen mediaan ja nettiin on mahdotonta luottaa ainoana tietolähteenä, joten kiinnostavaa onkin että mistä ihmiset lähtevät ‘totuutta’ etsimään. Silfverberg mainitsi että Ylen arkistoista löytyy haastatteluja, joissa Vettenterä kertoo Elisasta oikeana henkilönä. Minusta itsestäni kertoo jotain se, että mieleeni ei edes tullut etsiä televisiossa esitettyä materiaalia. Itselleni oli luonnollisempaa hankkia käsiini kirja, koska se on perinteisesti ollut ainoa luotettava tapa muodostaa oma mielipide kirjailijasta.

Olennaista on varmaan se, että missä vaiheessa kohua (ennen, aikana vai jälkeen) saapuu paikalle ja alkaa tutkimaan asiaa, tämä vaikuttaa paljon siihen millaisen totuuden löytää. Mikko Salasuo julkaisi eilen blogikirjoituksen Mielipidepallon kansalaisventtiili joka on mielestäni relevantti tähän liittyen.

Hanna Nikkanen esitti minulle lopuksi kysymyksen: “Yhteisön hajoaminen oli traumaattista monille jäsenille. Oliko tuo trauma mielestäsi meidän aiheuttamamme, kun paljastimme huijauksen? Jos ei, niin kuka sen aiheutti? Olisiko ollut parasta jättää paljastus tekemättä? Olisiko kirjaa pitänyt jakaa Suomen kouluihin?”

Vastaisin tähän siten, että mielestäni Nikkanen & Silfverberg tekivät oikein paljastaessaan huijauksen. Ja että yhteisön hajoaminen ei ole heidän aiheuttamansa, tämän asian olisi voinut pelastaa varmaan ainoastaan Vettenterä ja varmaan hänellekin se olisi ollut paljastuksen jälkeen mahdotonta.

Olen enemmän huolissani siitä, mitkä ovat artikkelin vaikutukset muihin kirjailijoihin kuin Vettenterään. Olen itse lukenut viime vuosina paljon kirjoja, yrittäen ymmärtää ‘pahuuden arkipäiväisyyttä’ ja maailmaa nuorten näkökulmasta. Parhaat tähän ymmärrystä tarjoavat kirjat ovat olleet faktan ja fiktion sekoitusta. Ja nämä kirjat ovat vaarallisia, jos niitä mittaa Enkeli-Elisaa käsitelleen artikkelin kriteerein (copy-cat itsemurhien välttäminen).

Yksi itselleni tärkeä kirjailija on Helvi Hämäläinen, jonka kirjoista esim Tuhopolttaja, Sarvelaiset (jossa ahdistunut kirjanpitäjä surmaa kuuluisan säveltäjän) ja Raakileet ovat mielestäni tänä päivänä hyvin ajankohtaisia. Hämäläinen joutui usein vaikeuksiin sen takia, että hän lainasi tapahtumat ja henkilöt kirjoihinsa oikeasta elämästä. Raakileet on näistä ehkä eniten silmiä avaava, tämä kirja ei edes valmistunut koska WSOY hylkäsi käsikirjoituksen, nuorien poikien natsileikit ja joukkomurhien suunnittelut olivat liikaa. Hämäläinen itse ilmaisee mielipiteensä tästä selvästi – lapsien hurjalta ja pelottavalta kuulostavat leikit ovat paljon terveempi tapa käsitellä asioita kuin aikuisten vaikeneminen.

Eli vastatakseni vielä viimeiseenkin kysymykseen – en osaa sanoa että olisiko Vettenterän kirjan jakamisesta kaikkiin kouluihin ollut selkeää hyötyä tai selkeää haittaa. Mutta voin sanoa toivovani että koululaisilla olisi mahdollisuus lukea faktaa ja fiktiota sekoittavia kirjoja jotka käsittelevät kouluväkivaltaa, itsemurhia ja muita hankalia aiheita.

Keltaiset housut ja kadonneet enkelit

Hanna Nikkasen & Anu Silfverbergin artikkelille Enkeli-Elisasta myönnettiin viime viikolla Suuri Journalistipalkinto. Vakuuttavuuden ja vaikuttavuuden näkökulmasta tämä palkinto on täysin ansaittu. Artikkeli vaikuttaa huolella tehdyltä tutkivalta journalismilta, sen pohjalta syntyi valtava määrä julkista keskustelua sekä kirjailja Vettenterään kohdistunut poliisitutkinta. Artikkelin tuloksena myös Enkeli-Elisan ympärille rakennettu nettikampanja katosi olemattomiin.

Journalistisesta näkökulmasta katsottuna en ole varma että onko palkinto ansaittu. Tai toisin ilmaistuna, en ole varma että mikä tänä päivänä on hyvää journalismia.

Enkeli-Elisaa käsittelevän artikkelin vakuuttavuus perustuu kahteen väittämään, joiden paikkansapitävyys todistetaan pitkässä artikkelissa aukottoman tuntuisesti. Tällä vakuuttavuudella on kuitenkin ollut hintansa – artikkelin kirjoittajat ovat joutuneet parissa kohtaa laittamaan mutkat suoriksi kohtalaisen erikoisin keinoin.

En tiedä ovatko Nikkanen & Silfverberg valinneet näkökulmansa ja perustelunsa tietoisesti, jos ovat niin tässä blogipostaus sisältää pari vinkkiä aloitteleville journalisteille. Jos taas valinnat eivät ole olleet tietoisia, niin silloin artikkelin tutkiva journalismi ei ole ehkä niin aukotonta kuin miltä se vaikuttaa.

En tiedä olenko viisas, hullu vai typerä haastaessani Suuren Journalistipalkinnon voittaneen artikkelin tällä tavalla. Esitän joka tapauksessa alla esitän joitakin argumentteja ja ‘todistusaineistoa’, voitte itse niiden perusteella muodostaa mielipiteenne. More

Ice Rainbow Castle in Liisanpuisto

Ice Rainbow Castle in Liisanpuisto

A little winter hobby project -

Inspired by the example by a family in Edmonton we decided to build a ‘rainbow igloo’. We made a Facebook event 10 days prior to the event and several families decided to join in the effort. Each family brought 10-20 bricks (water mixed with food/water colour frozen inside juice/milk cartons) and amazingly the construction process took only a couple of hours!

We did not make a roof (to keep the construction safe) and we extended the form to a spiral, so that more people could fit in. At many times there were only small kids building the thing, parents did not have a chance to interfere ;)

‘Snowcrete’ (a mix of snow and water) turned out to be great building material, easy to handle and strong when it freezes. The temperature was around -7 celcius which was probably quite perfect. The final result has approx 300 bricks, looks great with candle light inside in the evening and not bad in sunshine either…

Here are some photos -

MAKING THE BRICKS


BUILDING THE CASTLE






More

Oi Suuri Viisas Taideneuvosto, näytä Suomen taiteen suunta!


(Kuva: Wikimedia Commons)

“Taloudellinen tuki, joka näin pienessä maassa on aivan välttämätön kaikille ns. luoville kyvyille, tulee kirjailijain ja taiteilijain osaksi vasta sitten, kun asianomaiset valtion elimet ovat päässeet täyteen varmuuteen siitä, ettei asianomainen enää luo mitään.” – Pidot Tornissa, 1937

Millainen tulee olemaan ensi vuoden alussa toimintansa käynnistävä Taiteen edistämiskeskus?

Toiveena on, että se olisi dynaamisempi, paremmin taidekentän muutoksiin reagoiva organisaatio kuin edeltäjänsä Taiteen keskustoimikunta. Valitettavasti tämä on vain toiveajattelua, sillä lakiesitys varmistaa ainoastaan sen, että nykyinen asiantuntijajärjestelmä romutetaan (ainakin osittain).

Olennaisin uudistuksessa tapahtuva asia on olemassaolevan eri taiteenalojen toimikuntien pakan sekoittaminen. Tämä uudistus vähentää asiantuntijoiden määrää päätöksenteossa ja tulee todennäköisesti ainakin lähiaikoina lisäämään sekavuutta ja satunnaisuutta päätöksentekoon. Lyhyellä aikavälillä tämä voi olla positiivinen asia – jotkut uudet tahot tulevat todennäköisesti saamaan toiminnalleen tukea. Pitkällä aikavälillä satunnaisuuteen luottaminen ei ole kuitenkaan paras tapa kehittää suomen taidekenttää.

Taiteen edistämiskeskus tulee asiantuntemuksen suhteen olemaan vähemmän riippuvainen eri taiteenalojen järjestöistä. Taiteen edistämiskeskus pyrkii myös tuomaan eri taiteenalojen toimijoita enemmän dialogiin keskenään. Nämä molemmat ovat hyviä tavoitteita, mutta niiden tukemiseksi tarvitaan uusia toimintamalleja. Näitä uusia toimintamalleja ei ole kirjattu lakiesitykseen, vaan niiden luominen on sekä uuden organisaation että taidekentän toimijoiden vastuulla.

Tässä muutama sana uudistukseen liittyvistä myyteistä, yksi varoittava esimerkki (Pohjoismainen kulttuurirahoitus) ja lopuksi joitakin rakentavia ehdotuksia.

More

The day when I maybe inadvertently helped the science community to discover the Higgs boson


(Photo by samuelrichards.com.au)

The moment when physicists are rejoicing the first glimpse of a Higgs boson is probably an appropriate time to share an anecdote from my days in CERN. I worked there as a trainee in 1997, when they had started to build the ATLAS detector (I wrote some pieces of realtime 3D software for the ATLAS project document management system).

Before I arrived in CERN, there had been a big crisis. The particles had stopped appearing in the detectors. After a few days the cause for this was found: a Carlsberg can that had been placed (or forgotten?) inside the detector tunnel. Every time the accelerator has to be closed for maintenance, the amount of people in the CERN cafeterias triples. Most of the people don’t look very tanned.

My workplace was the brand new ATLAS building that had a cylinder shape and the corridors inside were circular. The walls were gray, there were no posters on the wall or any other visible details that would help one to figure out one’s location. Walking around the corridors felt like being inside a never ending loop.

After the Swiss National Day celebrations, I placed a colourful, ball-shaped paper lamp to hang above my desk. A week later people were using the ball as location marker – ‘is your office left or right from the ball?’.

My plan was that on my last day in CERN, I would make a small prank and change the location of the ball. On that day I was just too busy and did not manage to do this, and this tiny failure kept bothering me for years. But today I can finally let go of this! Since maybe, if I would have done my prank, maybe some renowned physicist would not have found his/her office that day and maybe, just maybe, a piece of important research would have failed, and maybe, just maybe, we would not be celebrating the discovery of Higgs boson today!

‘We need courses that last a 100 years’ + ‘In order to learn, students need to break the law’

(A selection of radical thoughts about learning and education from Mobilityshifts event – Part 4)

WE NEED COURSES THAT LAST FOR A HUNDRED YEARS

Benjamin Bratton’s presentation was (quite appropriately) titled ‘Ambivalent Remarks on Computation, Political Geography, Pedagogy’. He referred to an interview of philosopher Bernard Stiegler and his concepts of short and long circuits in education.

“The problem of long circuits turning into short circuits is a fundamental condition which we have to grasp – that is – the time of digital technologies is too short – what we need in very very long classes, not very very short classes.”

“The condition of education… is to train the attention of next generation, to train them to have attention, to pay attention, to comprehend their own attentiveness – it is to train them to have a memory, to train them to have a conception of time that is appropriate.”

Benjamin proposes that we need courses that can be located within long arcs of time:

“I think 500 years is a reasonable span for a course to try to locate for the students, so that they can locate themselves in this arc. Courses that don’t have a 500 year arc, that aren’t teaching what it is that they are teaching in terms of a 500 year context are probably too shallow. And I think this can be just as true for very practical courses – you know, is there a way to teach a ‘how to hack a website’ workshop, or how to build an android app, with a 500 year arc of understanding what that means. How did we arrive at the possibility of asking this question and even proposing this skill.”

We also need very long courses:

“Instead of a course that goes on for 10 weeks, or even for one year, prefer courses that go on for 10 years, or perhaps a 100 years, a faculty handing off one to another, like architects of medieval churches.”

IN ORDER TO LEARN, STUDENTS NEED TO BREAK THE LAW

On the flight to the conference Benjamin happened to sit next to a Israeli cryptographer who had two arguments about education that Benjamin wanted to pass on to the conference audience:

“Students have to understand that we are currently building a legacy codebase at a planetary level which will exist and endure for generations.”

“In order to be successful in the design of this legacy codebase for the generations to come we have to be willing to assign students things that are as of today illegal – with the presumption that it is the things that exits outside the legal structures will form the base of the constitutional structures to come”

 

ABCD system is too rigid for grading the quality of meat – why is it still used in education?

(A selection of radical thoughts about learning and education from Mobilityshifts event – Part 3)

“What happens if we don’t believe the only way of giving credit is the way we have inherited?”

Cathy Davidson’s presentation was related to her book ’Now You See It: How the Brain Science of Attention Will Transform the Way We Live, Work, and Learn’. The presentation included two amazing historical anecdotes:

ABCD GRADING NOT GOOD ENOUGH FOR MEAT:

Mount Holyoke College was the first university in America to give ABCD grades, in year 1897. The second institution to start using this system was the American Meatpackers Association – for grading the quality of meat. Soon afterwards the association gave up the system, since they found it too inflexible to grade the quality of meat.

THE INVENTOR OF MULTIPLE CHOICE TEST:

Frederick J. Kelly was the person who proposed using multiple choice tests for large scale assessment in education. This happened in 1914, during wartime when hundreds of thousands of immigrants were arriving in the country. A new law was passed that required 2 years of secondary education for everyone and this created a crisis: the existing education system could not cope with this. Mr. Kelly proposed multiple choice tests to deal with this emergency, but he thought that this would only be a temporary solution. After the war he was hired as the director of University of Idaho where he established an education programme which emphasised general, critical thinking (“College is a place to learn how to educate oneself rather than a place in which to be educated”). He was fired from the job after only two years – the university faculty protested against his reforms, they had not expected such from the guy who invented the multiple choice test. (A longer article about this can be found here)

Cathy (as well as many others at Mobilityshifts) mentioned Mozilla Open Badges as a promising initiative to change the way learning is evaluated (more information here: http://openbadges.org/en-US/faq.html).

 

‘We need to refuse anonymous peer review’

(A selection of radical thoughts about learning and education from Mobilityshifts event – Part 2)

‘We need to refuse anonymous peer review’

Geert Lovink gave a presentation about the different publication methods that Institute of Network Cultures has been using so far (Studies in Network Culture, INC Readers, Network Notebooks and Theory on Demand. He also made some general remarks about ‘Do-It-Together Publishing’. I especially appreciate the idea that one of the aims of the publishing process is to further radicalize both the content and style.

- – - -

INC Principles of Do-It-Together Publishing

  • Collective decision making over the choice of format, length and deadline
  • Promotion of the concept/essay style
  • Regular support, both content-based and emotional assistance in writing process
  • Intense copy editing, in particular in the case of non-native English writers, with the aim to further radicalize both the content and style
  • Dealing together with the digital delivery

Larger Agenda of D.i.T Publishing

  • Refuse peer review and disassociate from IP-driven publishers (common exodus)
  • Conversion to a system of mutual aid
  • Critical engagement with open access standards (incl. software and typography)
  • Engagement in dialogue, discussion, comment cultures (social reading)
  • Networks to share experiences how best to distribute titles through multiple platforms

- – - -


Video recording of Geert’s presentation can be found online: http://vimeo.com/32725309

Here are a couple of quotes (at approx 25:00 in the presentation):

‘The peer review system as it exists in the academic world is  is corrupt to its core’ -

‘In particular of course anonymous peer reviewing, which is so largely used to bring down the self-esteem of many many people, it’s a very humiliating form of discussion’ – ‘it’s the most nasty form of contemporary debate we have’

Related links:

How to Make Your Own Volcanoes? (Timelab Springcamp 2012)

Twelve artists spent a week in Timelab / Ghent, Belgium to work on new artworks (or prototypes of new works) related to theme ‘In times of crisis, artists take a stand’.

Here is a glimpse to some of my favourites:

Gosie Vervloessem (BE) has created ‘recipes for disasters’ – instructions of how one can create miniature versions of natural disasters in one’s own kitchen. These experiments are related to Gosie’s longer term interest in ‘subliminal’ – whether we can achieve a sense of wonder or fear when a phenomenon is scaled to a miniature scale.

Here are a couple of making-of-a-volcano photos:


And here are some of Gosie’s recipes (she encouraged me to spread these as widely as possible): More