General

Paavolais-kritiikki ja suomettumisen monet muodot

paavolainen-nykyaikaa-etsimassaH. CITROEN: »SUURKAUPUNKI» (FOTOPLASTIIKKAA)
 (Olavi Paavolainen, Nykyaikaa etsimässä, 1929)

* * *

Paavolainen oli takinkääntäjä ja narsisti – siinä tuulahdus suoraan 1940-luvun lopulta, otsikkona Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla syksyllä 2014. Hesari on tähän otsikkoon vain osasyyllinen – pääasiallisena pölynkantajana toimii Panu Rajala, jonka kirjoittamaan Paavolais-historiikkiin kyseinen otsikko liittyy. Rajala toistaa kirjassaan väitteet Paavolaisesta ‘totuuden vääristelijänä’ ja ‘takinkääntäjänä’ melko pitkälti samassa muodossa kuin ne alunperin esitettiin vuonna 1946.

Olen itse viimeisen muutaman vuoden aikana tutustunut Paavolaisen tuotantoon, jossa hienoa on juuri se, että kirjoittaja ei pelkistä maailmaa mustavaloiseksi – tai punavalkoiseksi – ja asetu itse yhden totuuden kannattajaksi. Paavolaisen kirjojen olennaisinta antia on sukeltaminen viime vuosisadan alun levottomuuksiin ja paradokseihin, vastausten etsiminen kysymyksiin joihin selkeää vastausta ei ole löydettävissä.

Kirjojensa esipuheissa Paavolainen pyrki aina tekemään oman positionsa mahdollisimman selväksi. Esimerkki ‘Kolmannen Valtakunnan vieraana’ -kirjan esipuheesta:

Kolmannen Valtakunnan vieraana ei pyri olemaan selostus kansallissosialismista – tuskinpa edes mikään tulkintakoe. Kirjoittajalla ei ole mitään edellytyksiä sellaiseen työhön. Olen teosta kirjoittaessani koettanut välttää »lähteiden» käyttöä. Olen kertonut vain siitä, mitä itse olen nähnyt, kuullut ja kokenut. Melkein kaikki sitaatit ovat peräisin matkani aikana ilmestyneistä lehdistä ja julkaisuista sekä omin korvin kuulemistani puheista. Tekemäni johtopäätökset ja avaamani perspektiivit – monesti varsin rohkeat ja aina hyvin subjektiiviset – perustuvat näin ollen omiin elämyksiini. Olen kerännyt yhteen niin paljon vaikutelmia, että lukija itse saattaa niiden perusteella muodostaa summittaisen kuvan siitä, millainen kansallissosialistinen Welterlebniss, maailmankuva, on. Siksi on kirjaani lähinnä pidettävä laajana reportaašina, ja siksi olen merkinnyt sen aliotsakkeeksi »rapsodia».

* * *

Koska Paavolainen itse ilmaisee puolueettomuutensa äärimmäisen selvästi, olen kummastellut sitä tapaa, jolla Paavolaista on käsitelty nyt muutama vuosikymmen myöhemmin. Monet tutkijat metsästävät jonkinlaista kieroutunutta absoluuttista totuutta – vastausta kysymykseen, että oliko Paavolainen sittenkin kuitenkin salaisesti yksityishenkilönä natsien kannattaja vai ei. Paavolaisen kirjeenvaihtoa eri ihmisten kanssa ja aikalaisten muistelua käydään läpi tiheällä kammalla, etsien sitä riittävän paljastavaa lausetta, jonka perusteella Paavolainen voitaisiin tuomita. Mitään varsinaista tekoa etsitä, vaan todisteita sille että hän *ehkä* jossain vaiheessa suhtautui positiivisesti natseihin ja hän *ehkä* ilmaisi tämän jollekulle. Ikäänkuin ihmiset olisivat jonkinlaisia idiootteja, jotka turmeltuvat välittömästi ja peruuttamattomasti, jos heidän päähänsä hetkellisesti lipsahtaa vääränlainen, tuomittavaksi kategorisoitu ajatus.

Tätä metsästystä ei voi mielestäni perustella Paavolaisen tuotannosta käsin, vaan selitys löytyy ennemminkin suomalaisten kirjallisuuspiirien sisäisestä tarpeesta, joka kumpuaa suomettumisen synnyttämästä oudosta ilmapiiristä. Kun vastuuta ei pystytä ottamaan kollektiivisesti – tai jos tästä ei edes pystytä keskustelemaan – niin silloin tämän tyhjiön valtaavat oudot, salaliittoteorioiden tapaiset tuomitsemisprosessit joille Paavolainen oli (ja näköjään vielä edelleenkin on) sopiva kohde. Näiden keskustelujen vellominen voi viedä huomion tärkeämmilta aiheilta vuosikymmeniksi. Tämäkin blogipostaus valitettavasti kuuluu nyt osaksi tätä spekulaatiota suomettumisesta.

Ovatkohan seuraavat sukupolvet ilmastonmuutoksen suhteen samassa tilanteessa? Onkohan heitä varten Suomen osalta on kehitetty tarina ‘erillisilmastosta’ tai jonkinlaisesta ‘ajopuuteoriasta’ ja julkisessa keskustelussa spekuloidaan ‘Finnairin listasta’, johon on huhujen mukaan merkitty kaikki eniten bonuspisteitä keränneet?

* * *

laamanenVille Laamanen: Suuri levottomuus. Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja matkat 1936-1939.

Onneksi professori H. K. Riikosen ja tutkija Ville Laamasen myös tänä vuonna ilmestyneet, Paavolaista käsittelevät kirjat tekevät irtioton tästä keskustelusta. He toteavat että Paavolainen ei itse missään vaiheessa väittänyt pyrkivänsä esittämään minkäänlaista ’totuutta’ asioista, joten kriitikoiden väitteille ‘totuuden vääristelystä’ ei ole kunnollista perustaa. Paavolaisen valitsemaa puolueettomuutta he perustelevat Paavolaisen uskollisuudella 20-luvulla vallinneelle vapaammalle ajattelulle:

“Paavolainen näki maailmansotien välisinä “esittäjän ja etsijän” vuosinaan oman aikansa poikkeuksellisena, uutta luovana murroksen ja muutoksen kautena. Häntä inspiroivat haasteet, joita vanhat rakenteet ja sovinnaiset maailmankatsomukset kohtasivat. Totalitaaristen ideologioiden nousu, joka näyttäytyi muutoksista suurimpana, oli merkinnyt hänen kirjailijanurallaan uutta vaihetta. Aikalaisensa “apokalyptiseen ajatteluun” haastanut Paavolainen varmasti tunsi totalitaaristen ideologioiden taustalla vaikuttavat arkiset tekijät, kuten luokkaeroihin liittyneet jännitteet, taloudellisen kriisin kärjistyminen ja voimistuneen nationalismin vaikutukset. Hän ei kuitenkaan tyytynyt niihin yrittäessään selittää näkemäänsä murrosta, vaan halusi kirjoittaa keskenään kamppailevista uskonnoista ja kulttuureista. Aikansa symboleiksi hän nosti pakanallisen veren ja tulen, jonka loimussa saattoi erottaa ideologisten rintamien värejä: ruskeaa, mustaa, punaista, valkoista.” (Ville Laamanen, 2014).

Rajalan näkemyksille voisi löytää vastaväitteitä myös Paavolaisen kirjallisesta lähipiiristä. Helvi Hämäläinen kirjoitti paljon sodasta ja monissa hänen kirjoissaan esiintyy Paavolaiseen perustuva hahmo. Vastaavasti Paavolainen ilmoitti esikuvikseen Aldous Huxleyn kirjoissa esiintyvät, fiktiiviset mutta pitkälti autobiografiset hahmot Philip Quarles (Point Counter Point, 1928) ja Anthony Beavis (Eyeless in Gaza, 1936). Yhteistä Hämäläiselle ja Huxleylle oli se, että heitä vitutti valtioiden koneistojen tuottama ja media toistama sotapropaganda. Heitä vitutti myös se, että sivistyneet valtiot tekisivät jotain niin aivotonta ja kuvottavaa että he lähettäisivät omat kansalaisensa teurastettaviksi.

Vaihtoehtona tälle kaikille olisi tietenkin rauha, vaikka tätä oli hankala nähdä viime vuosisadalla, ja vaikka tätä on hankala nähdä yhä. Huxley menee rauhanaktivismissaan pisimmälle. Eyeless in Gazan lopusta löytyy hieno, usean sivun pituinen mediatatiivinen kuvaus siitä, millainen voima rauha on:

“…Dark peace, immeasurably deep. Peace from pride and hatred and anger, peace from cravings and aversions, peace from all the separating frenzies. Peace through liberation, for peace is achieved freedom. Freedom and at the same time truth. The truth of unity actually experienced. Peace in the depths, under the storm, far down below the leaping of the waves, the frantically flying spray. Peace in this profound subaqueous night, peace in this silence, this still emptiness where there is no more time, where there are no more images, no more words. Nothing but the experience of peace; peace as a dark void beyond all personal life, and yet itself a form of life more intense, for all its diffuseness, for all the absence of aim or desire, richer and of finer quality than ordinary life. Peace beyond peace, focussed at first, brought together, then opening out in a kind of boundless space. Peace at the tip, as it were, of a narrowing cone of concentration and elimination, a cone with its base in the distractions of the heaving surface of life and its point in the underlying darkness. And in the darkness the tip of one cone meets the tip of another; and, from a single, focal point, peace expands towards a base immeasurably distant and so wide that its circle is the ground and source of all life, all being….”

pasifismAldous Huxley: An Encyclopedia of Pacifism (1937)

* * *

Hesari ehti arvostelemaan myös Riikosen kirjan ja Pekka Tarkka päätyi julistamaan Panu Rajalan kirjan voittajaksi: “H. K. Riikonen häviää Panu Rajalalle kisan Olavi Paavolaisen merkityksestä”. Omasta mielestäni Rajalan kirja voittaa mielestäni lähinnä viihdyttävyydessään, ja että viihdyttämisen keinot ovat kyseenalaisia.

Viihteen vuoksi, tai jostain muusta syystä, Rajala kuljettaa tälle vuosituhannelle myös muita tunkkaita tuulahduksia. V. A. Koskenniemen uutena inkarnaationa hän toistaa väitteet, että Paavolaisen kirjoista ei löydy mitään sellaista, joka ei olisi ollut suomalaisille kirjallisuuspiireille entuudestaan tuttua: “Kirja kertoi sen, minkä sen aihepiiristä kiinnostuneet jo tiesivätkin, mutta teki sen houkuttelevasti, lennokkaasti ja ylivoimaisella tyylillä” (Rajalan kommentti kirjasta “Nykyaikaa etsimässä”). Koskenniemen mielestä Paavolainen lukeutui niihin, jotka “luulivat maailman syntyneen kastepäivänään”.

Tämä olemassaolevaan auktoriteettiasemaan nojaava argumentti on hyvin yksinkertainen. Olen vanhempi kuin sinä, joten olen lukenut enemmän kirjoja, joten tiedän enemmän kuin sinä, joten olen oikeassa. Mieleen tulee Paavo Lipposen kirja ‘Järki voittaa’, jossa Paavo pohtii että ketkä ovat suomalaisia älykköjä, ja mikä olisi se sopiva virallinen luettelo kirjoja, jotka olisi vähintäänkin luettava, että tähän joukkoon hyväksyttäisiin.

Tämä setämäinen tiesin-nämä-asiat-jo-entuudestaan asenne mahdollistuu ainoastaan sillä, että keskitytään vain niihin Paavolaisen lähdeviitteisiin, jotka ovat osa turvallista ja selkeää kirjallisuuden kaanonia. Populaarikulttuurin puolelle ei lipsuta, vaikka Paavolainen itse asetti tämän haasteen tutkijoille Tulenkantajissa jo tammikuussa 1929:

“Perin köykäisistä aineksista rakennamme me kulttuurimme voitonmerkit. Mutta kun kerran tulevaisuuden tiedemies penkoilee New Yorkin tai Berlinin rauniokasoja koettaen tulkita vaiheitamme sanomalehtikioskien ja puhelinautomaattien jätteistä, niin hän kyllä jostain hermeettisesti suljetusta laatikosta löytämiensä selluloidipalasten ja liitupaperikuvien perusteella rinnastaa attikalaiset päivät sähkön ja teräksen päiviin!”

Rajala ja muut tutkijat viittaavat myös Paavolaisen ehkä tärkeimpään inspiraatioon, D. H. Lawrenceen, kuin mihin tahansa aikansa kirjailijaan. Missään ei tuoda esille, että Paavolaisen aikoihin Lawrencen kirjat olivat kiellettyä ja laitonta materiaalia.

Lawrence myi itse kiisteltyä Lady Chatterley’s Lover -kirjaansa postimyyntinä, koska kustantajat eivät sitä suostuneet levittämään. Lawrencen levittämät painosmäärät olivat pieniä, kyse oli kymmenistä tai sadoista kopioista kopioista, ja piraatit olivatkin paljon nopeampia. Suomalaisten käsiin päätyikin todennäköisesti juuri noita Pariisista hankittuja piraattikopioita.

Paavolaista ja Lawrencea ei kiinnostanut ainoastaan seksuaalisuus vaan porno, joka noihin aikoihin vielä liikkui pääasiassa epävirallisten kopioiden muodossa. Tai tarkemmin sanottuna ainakin Lawrencea kiinnosti kaikki se, mikä tästä pornosta puuttui.

‘Eroksen’ lisäksi sekä Lawrencea että Paavolaista kiinnosti myös ‘Prometheus’ – teollistumisen ja kaupallistumisen jylläävät voimat sekä niiden suhde ihmissuhteiden pinnallistumiseen. Tänä päivänä voisi Paavolaisen ehdotuksen mukaisesti kaivaa esille sata vuotta vanhoja flyereita ja tutkia miten tästä tilanteesta päädyttiin nykyiseen digitaalisen pornon vyöryyn.

* * *

Surkeinta Rajalan kirjassa ovatkin hänen kuvailunsa Paavolaisen ihmissuhteista:

“Mies ei suunnittele tälle suhteelle mitään tulevaisuutta, se on alusta saakka selvää. Hän ei kysele naisen mielipiteitä, sekin on selvää. Eikä hän ole kiinnostunut tämän yksinäisestä lapsesta, senkin nainen saa vielä karvaasti huomata. Mies haluaa vain antautuvan, älykkään rakastajattaren.” (Rajalan kommentti Paavolaisen suhteesta Helvi Hämäläiseen).

“Mutta mieshän ei halunnut sitoutua kehenkään. Minnan karistamisessakin oli ollut täysi työ. Etsikö hän jatkuvasti uutta äitihahmoa?” (Kommentti Paavolaisen suhteesta Ain’Elisabetiin).

Näitä Rajalan heittoja on todella häkellyttävä lukea, kun ottaa huomioon on sen, että yksi Paavolaisen tärkeimmistä missioista oli ravistella suomalaisia kirjailijoita kirjoittamaan moniuloitteisemmin rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja ihmissuhteista.

Ote Paavolaisen Suursiivouksesta (1932):

“Mutta »Toukokuun ryhmän» eroottiset otteet olivat kerta kaikkiaan muokanneet yleistä ilmapiiriä ja lyöneet leimansa kirjallisuuden tapaan suhtautua rakkauselämään. Seppäsen kauttaaltaan stilisoidussa kertomataiteessa puolustaa tämä tyyli kyllä paikkaansa. Mutta hänkin paljastaa heti naiivisuutensa yrittäessään, kuten asetelmaltaan perin teatterimaisessa »He  janosivat elämää» -romaanissa tapahtuu, luoda naturalistisempaa yksilöpsykologista kuvausta; hänen Klaudia-venakkonsa on aivan kaavamainen »slaavilainen» vampyyri. Ja hänen »Myrkynsä ja aurinkonsa», joka sentään tahtoo käydä vankasta, todellisuudentuntuisesta sukuromaanista, liikkuu erotiikassa latteimman »vanhan koulun» tasossa. Siinä esiintyy loistossaan tuo ikikulu ratkaisukaava: »Hän tiesi olevansa mies, ja myös sen, että hänen täytyi saada nainen.”.

Ketä tällainen enää jaksaa kiinnostaa? Kuka jaksaa enää tällaiseen uskoa? »Veren äänen» koulukunta on jo näytellyt osansa loppuun kansanelämäkuvauksissakin.”

Ehkä Paavolainen oli narsisti. Ehkä Paavolainen oli kusipää. Mutta jos Rajala haluaa spekuloida Paavolaisen luonteella ja ihmissuhteilla, niin toivoisi että käytössä ei olisi ainoastaan arsenaali, joka jo Paavolaisen aikoihin koettiin kovin rajalliseksi ja ummehtuneeksi.

Hesarin kriitikko Pekka Tarkka on kuitenkin innoissaan: “Kun Rajala peluuttaa Paavolaista ja hänen sydänystäviään vastakkain, syntyy dynaamisia tilanteita, täyttä draamaa. Ihmissuhteiden sakeassa temmellyksessä Paavolaisen persoona näyttää laatunsa ja syttyy eläväksi.”. Historiankirjoituksessa siis viihde voittaa, ainakin näin vuonna 2014.

* * *

Viitteitä:

Kuisma Korhonen: Olavi Paavolainen oli narsisti ja takinkääntäjä (HS, 17.9.2014)

Pekka Tarkka: Riikosen elämäkerta Olavi Paavolaisesta jättää taiteilijan persoonan syrjään (HS, 4.10.2014)

Panu Rajala: Tulisoihtu pimeään. Olavi Paavolaisen elämä. (2014)

H. K. Riikonen: Nukuin vasta aamuyöstä. Olavi Paavolainen 1903-1964. (2014)

Ville Laamanen: Suuri Levottomuus. Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja matkat 1936-1939. (2014)

Olavi Paavolainen: Kolmannen Valtakunnan vieraana. Rapsodia. (1936)

Aldous Huxley: Eyeless in Gaza. (1936)

Sybille Bedford: Aldous Huxley. A Biography. (1974)

Tulenkantajat: Numero 1/1929.

How to Improve Peer Evaluation?

To continue the slow New Culture vs Old Structures blog posting series – here are some thoughts about peer evaluation and a couple of concrete proposals of how this system could perhaps be improved in context of arts and culture.

Peer evaluation is the key method for evaluating arts, culture and academic research. During the past years, there have been various efforts to change or undermine the importance of this kind of decision making process.

One motivation for this has been the search for short-term economic gain – there has been a wish to turn old institutions into streamlined flagships of ‘cultural industries’. Another motivation has been that separating disciplines into strict categories (art, architecture, design, etc) has seemed to be an ‘old-fashioned’ and far too rigid way to respond to the complexity and diversity of the creative aspirations of people today.

So far here in Finland the efforts to improve the decision-making process have focused on two options. They are both tempting due to their simplicity, but unfortunately have some serious shortcomings.

(BAD) IDEA NUMBER 1: LET’S USE NUMERIC MEASUREMENTS

Tuukka Tomperi’s blog has a great article (in Finnish) about the new scoring system for academic publishing. In future the academic journals will be rated on 4 levels, and researchers will get points accordingly:

- Level 3: 4 points
- Level 2: 3 points
- Level 1: 1 point
- Level 0: 0.1 points

It’s worthwhile to note the dramatic difference between levels 3 & 2 and level 0 (only 0.1 points).

The problem with this system is that it has been designed based on ‘hard sciences’ such as  physics or medicine, in which you can rather easily identify these different levels (with journals like Science or Nature being on the top of the hierarchy). Originally this system was not supposed to be used for humanities, since it’s very difficult to categorize the publications in a similar manner. Therefore it’s very likely that a lot of publications will fall into category 1 or 0.

When the renewal of the scoring system was prepared, if was emphasised that various academic disciplines operate on very different logics and therefore would need different evaluation systems (‘you cannot use the rules of rugby to judge soccer’). But now these differences seem to have been forgotten.

The problems of numeric evaluation were well elaborated in Seminar on Measuring the Effect of Cultural Policy, organised by Nordic Culture Point in November 2013. It’s notable that most of the presenters in the seminar were economists and/or statisticians.

In his introduction talk, Mikael Schultz illustrated this via an example:

QUESTION: WHAT IS THE MEANING OF LIFE?

ANSWER: 42

It might very well be that the true answer to meaning of life is in fact 42. The problem is that we don’t know how to interpret this answer. The same goes for all numeric values – if they are used in isolation, they do not actually properly measure any quality. As noted by Jaakko Hämeen-Anttila, since Aristotle we have known that it’s impossible to measure quality by quantitative means.

Here are a couple of slides that further illustrate the same point:
indicators

This slide is from the presentation by Clas-Uno Frykholm.

When thinking about evaluating culture, one needs to make a difference between three aspects:

- Output: Concrete outcomes such as produced artworks, or events with specific amount of participants, etc
- Outcome: The direct effect that the this cultural project has on individual people
- Impact: The impact that the project has in the society

In the end, it’s the impact is what matters. And impact is a very complex thing to measure, as illustrated by this graph:

kkn-slide-2B

This graph was shown by Trine Bille, referring to research by Dorte Skot-Hansen. I found this same image from this slideset and translated the terms to English.

At least these four different sets of issues should be taken into account if one wants to gain some understanding about the value of a specific cultural project.

The reason why simple numeric measurements are appealing is related to another (stupid) idea:

(BAD) IDEA NUMBER 2: LET’S HAVE STRONGER TOP-DOWN LEADERSHIP

Numeric evaluation of culture can be very tempting for some managers, bosses, administrators and politicians. The inspiration for this is of course the traditional view to the way private company functions. The CEO of a company has a lot of power and responsibility – he is the hero (or villain) who needs to make the tough decisions that keep the money flowing and company going.

The problem with this is of course that culture or an academic discipline is not a private enterprise. But somehow this basic fact does not seem to be understood by the current generation of politicians and other policy makers.

One of the most clear examples of this is what has happened to the role of the Finnish Cultural Institutes. Traditionally these institutes were very independent and had a mission to develop understanding and build cultural connections to a specific country or region.

These days the Finnish Cultural Institutes are a part of Team Finland. The goals of Team Finland are annually set by the Government of Finland. Quote from the site: “The aim of cooperation is to create a clear, flexible and customer-oriented operating model where projects falling under the scope of Team Finland activities are carried out in cooperation between state and private actors.”

Again – the logic of setting goals from the top (in this case from the very top, by the Government of Finland itself) can work well if one is running a private company, with a specific strategic position and product portfolio. But this logic fails completely if one tries to apply it to culture.

The only possible justification for a top-down decision making system is that the people in the top of the hierarchy have the best knowledge and skills to make the right decisions. If one applies this to culture, the assumption is that these people know what developments will happen in culture. In other words, they are ABLE TO PREDICT THE FUTURE. And this is obviously a VERY VERY SILLY IDEA.

- – -

So, after introducing the problems of these two simple approaches I would like to offer two alternative options that are based on improving the peer evaluation system rather than ignoring it. The focus here is in two questions: WHO is involved in peer evaluation process and WHEN.

PROPOSITION 1: LET’S INCREASE TRANSPARENCY AND THUS GET MORE EXPERTISE INVOLVED

If world is getting more complex, it might make sense to have more expertise involved than before, right?

I’ve been lucky enough to be involved in various peer evaluation committees for art and culture. Based on this experience I would say that being involved in these committees is the only way to get a comprehensive view of what is happening (or about to happen) in culture – especially regarding new, emerging culture that has not yet become mainstream.

The problem we have today is that only a tiny fraction of art & culture professionals have a chance to participate in peer evaluation committees. The only information that is made public are the positive results. This would be the same as if in political elections we would only get the list of winners, but not the list of all candidates. By looking only at the list of winners, one gets a very strongly biased view of the full spectrum of proposals.

If basic knowledge about all applicants of various grants would be public knowledge, various different things might happen. Individual actors might become aware that they are a part of a larger movement and might decide to form some kind of alliances. Some individuals and organisations might decide to focus on supporting the ones that are currently ignored, since this is what a lot of actors in arts and culture really want to do – to be the first ones to discover new talent. Increased knowledge about the undercurrents of culture would also be likely to influence what curators show in exhibitions, journalists write about culture and how individual people develop their careers.

It would naturally be difficult to make all information about all applications transparent, but a limited form of transparency might already have a great effect. It might be enough if a short description and a selection of keywords would be made public. The applicants could choose themselves how much or how little information they want to give out.

Making this information available would hopefully be sufficient enough to enable a constructive feedback cycle in which each evaluation round is an opportunity to fine-tune the process. It might become obvious that the peer evaluation committees lack expertise in some areas, and therefore the composition of the committees could be changed. Or if this it not possible, the applicants could more actively look for recommendations from relevant experts. And if even this does not help, then some applicants (or some alliances of applicants) might need to proactively campaign to gain a foothold in the cultural ecosystem.

On good comparison point for this might be the various online communities that rely on peer production and evaluation. Yochai Benkler’s text Coase’s Penguin is a good introduction this topic, although this article is already more than 10 years old (I would appreciate tips of some more recent good ones!).

This approach of increased diversity requires the kind of leadership exemplified by Ilkka Paananen, the CEO of Supercell who wants to become ‘the least powerful CEO in the world’.

PROPOSITION 2: LET’S HAVE A MORE FUNCTIONAL TIME CYCLE FOR EVALUATION

In the academic world, the time cycles are usually pretty long – no one imagines that one could get a PhD done in a couple of months. In contrast to this, the peer evaluation cycles in arts and culture are very dysfunctional.

About PROJECT funding:

Most of the individuals and organisation can only hope to get project funding for a time period of approximately one year. The application times are usually once per year and it takes several months to get the decisions. In practice this means that funding decisions usually arrive just a month or two before the moment when a ready piece of work would need to be presented.

It’s especially difficult to try to get funding for any larger project. One option is to take a risk and apply one big sum from just one funder, and hope that this will work out. In most cases this approach does not make any sense – the risk of a negative decision is just too great. Another option is to distribute the risk, and apply from several funding sources. This is not a very convenient strategy either, since it’s very likely that some funders will support the project and some will not. So in the end one will get only a part of the funding one would need.

In practice what people do is that they inflate the budgets and hope that they will get enough funding to realise the project at least in some extent. The funders of course know this, so they are therefore prone to give only a part of the funding that people apply for.

The outcome of the current setup is that in project funding, one gets the decisions too late, and very rarely enough to realise what one would actually want to do. So, we get a lot of mediocre projects created in haste, with mediocre resources. This is not good for anyone – not the creators of the project, nor the funders, nor the society.

About funding for ORGANISATIONS:

Some organisations are lucky enough to get stable funding for their basic activities. Once an organisation has been somehow managed to get inside a public funding ‘loop’, the amount of annual funding is likely to stay very stable, regardless what the organisation does. The only thing that usually happens is that a small slice of funding is cut from many organisations (aka ‘juustohöylä’, the ‘cheese slicer’). Only in an exceptional situation can more radical changes happen (see the previous posting in this series). Still, all organisations have to go through the effort of applying and reporting every year, and they receive very little feedback in response.

On the other hand, if you are not in the funding loop, your changes of getting in are very sparse. Then you are dependent on project funding (see above).

An improvement to this is very simple: there should be a stronger focus on medium length grants and thus medium length evaluation cycles. ‘Medium lenght’ in this case would be something longer than the current a-year-or-less time period but shorter than the ‘eternal’ one. A time span of of 3-5 years would seem reasonable – this is the duration of many scientific research grants and EU-grants. These longer grants exist in cultural funding as well, but right now these are an exception rather than rule. In some countries (at least Belgium and Slovenia) grants of this length are already used in public funding for cultural organisations.

And when it comes to policy making, if there would an evaluation cycle of 3-5 years, it would be important to make sure that in each decision making round there is some change to the status quo. In the current situation we are loosing one generation of artists after another, since most of the funding is going to the established artists and organisations who were lucky to get into the system some decades ago.

- – -

Fortunately it seems that there is hope for change – Frame Finland is organising an event today where the concept of an open call is discussed, Nordic Culture Point is thinking about ways to visualize data about their applications and Taike (Arts Promotion Centre Finland) decided to add many new subcommittees to the peer evaluation process (this involving more expertise than before).

That’s it for this time, to be continued in following postings!

What did I learn at Art of Hosting?

art-of-hosting-title-photo

Last week I had a chance to participate in an Art of Hosting training in Otavan Opisto, Mikkeli.

The hosts did a fantastic job in making everyone feel welcome and establishing an open environment for learning. Actually, the first thing that the organisers made clear was that the participants would be the hosts, and we would be learning about hosting while doing it. The different tasks one could sign up for included Harvesting (documentation), Feng Shui (arranging & cleaning the space, organising food & coffee, etc), Check In & Check Out (tuning into learning sessions, and tuning out from them), creating the programme for the evening party and or course hosting the actual learning sessions.

I came to the event to learn some more facilitation methods (and to gain a better understanding of methods I’m already familiar with), but I actually learned something else – various frameworks for getting a better grip of the community learning process as a whole, and to understand the process of personal growth and how human-to-human communication works (or fails to work).

Below you can find my own personal notes about my key learnings. These notes are rather sketchy and minimalistic, plenty of more information is available at:

The images are either from Art of Hosting Finland Flickr archive or from my Art of Hosting visual notes (mostly focusing on things written down by Estève Pannetier).

It was lovely event, thanks a lot for the organisers & all the participants!

- – - – -

WHAT DID I LEARN AT ART OF HOSTING?

:: Networks are good for rapid information sharing (but *not* for anything else)

No one actually made this exact statement, but there were several discussions about the different structures that one can utilize, and often one needs a combination of different structures (CIRCLE – HIERARCHY – NETWORK – MATRIX). I realised that I’ve previously tried to make networks do what networks are not good at, and thus these efforts have often been in vain.

structure-network

Photo: Four different structures (Estève’s notes)

More

The Unlikely Success of Pixelache Helsinki

pixelache-nyc2Pixelache 2003 NYC (live av performance on the rooftop of Gershwin Hotel. Photo by Antti Ahonen.)

(PART 1 of New Culture vs Old Structures)

Pixelache Festival was my main professional commitment for 10 years, from its inception in 2002 to year 2011. In the process of trying to establish Pixelache I learned a lot about the public funding system and below I will share some insights on how the system works – or rather how it does *not* work.

Hopefully this information will help some people to avoid banging their head against the wall as much as I did. Or hopefully they will at least choose the right wall.

Disclaimer – I’m no longer involved in the Pixelache organisation so all the thought below should be considered as my own personal views, not official statements by Pixelache.

* * *

1. THE BLACKMAILING/LOBBYING APPROACH

In year 2006 I was pretty frustrated (‘vittuuntunut’ in Finnish) with the situation of Pixelache Helsinki. It was the fifth year of Pixelache, and 12th year for me to organise events in Helsinki. Pixelache was really successful internationally – we were in the process of establishing chapters in various countries and had been invited to collaborate with many prominent events (ISEA, Doors of Perception, etc).

Unfortunately, we had not been able to get any funding for the work needed to put together the main festival in Helsinki. With great effort we had managed to scrape together money from dozens of different sources to cover some of the necessary basic costs, but there was no chance to pay anything for anyone for the actual production work. In comparison, the very first edition of Mal au Pixel (the French edition of Pixelache) received 7 times more funding than what we had in Helsinki.

In this situation I sent this email to ‘everyone’ – state art organisations, Helsinki City Cultural Office, cultural foundations and key people in Finnish media art scene. The email is in Finnish but the main point is that I made it clear that unless we received more proper financial support, the main festival would need to stop in Helsinki. This email was not just a tactical move, this was the actual reality we faced. During these years I spent most of my time abroad and only occasionally came back to Helsinki for a month or so to focus on Pixelache Helsinki planning/organising work. This had worked fine in the first couple of years but had been not been manageable (or in other words, was far too fragile and stressful) for a while already.

More

New Culture vs Old Structures

k.fi.officekatastro.fi office, summer 1999 (photo by Juha Huuskonen)

After a long time of procrastination (a year or two) I’ll finally publish a few blog posts about the mismatch between new emerging culture and the established cultural institutions in Finland.

During the past 15 years (ever since katastro.fi did its first projects in Kiasma in 1998) I’ve been helping various grassroot projects to gain visibility and access to resources such as public funding. This has often been a paradoxical task, since most of the new, independent cultural projects have an uneasy relationship towards money, power and institutions.

* * *

Some prominent examples of new Finnish culture include Ravintolapäivä / Restaurant Day, Siivouspäivä / Cleaning Day, Kallio-liike, Open Knowledge Finland and Avoin ministeriä / Open Ministry. What is peculiar about this new wave of cultural organisations is that many of them don’t necessarily want to be labeled as culture at all. Or if the label ‘culture’ is accepted, the attitude towards institutions (and institutionalization) is more or less averse.

During the past decades, various national cultural institutions were set up. These institutions defend the rights of individual cultural workers and organisations, document & archive the work, engage in developing education & research, lobby for funding and coordinate national & international promotion.

Opposed to this, the current trend is to base the activities around informal social networks which are not hindered by annoying bureaucracy. With this approach one can make amazing things happen with very little resources. The obvious downside is that the resources are indeed very sparse – compromises might have to be made and continuity of the activities is uncertain. For many projects this is not a problem – people are happy to move on and start doing other things when the project runs out of steam. There was recently a good discussion about this on the FB-wall of Timo Santala (in Finnish).

* * *

Projects based on volunteering can run fine as long as their scale remains relatively small. Problems easily arise if a project suddenly become successful. One day you might be in a situation where your activities reach thousands of people, you receive invitations to various important national and international events, you spend a lot of time in interviews & preparing material for the media, you get invited to participate in various expert committees and working groups, etc. And in addition you of course need to keep the actual project going. And no one is willing to pay you anything for all of this, which makes it very difficult to handle the situation. Which in turn is frustrating, since the thing that you have set up with a lot of love, care and effort is gaining momentum and not following along would seem like a big loss.

So, what are the options in this situation? In general there are three different paths one can follow, and in my opinion none of these options is ‘right one’ or ‘better’ than others. And often one needs to use all of these 3 approaches simultaneously.

  1. With careful planning and cool head you can keep your activities to basic minimum, and keep them running on volunteer basis, the same way as before. You might not be able to follow up on many opportunities, but such is life.
  2. You can try to find a way to commercialise the project or some aspects of it. For some projects this can happen naturally, for some this might be difficult – in order to make money, you would change some crucially important aspects of it. The project might become a thriving business, but it would essentially morph into a different project.
  3. You might try to get public cultural funding bodies to recognise the significance of your activities and grant you support so that you can continue to develop your activities.

My work has mostly focused on option 3 and this is because I have an ‘old school’ view on what culture is, or what it should be. I believe that it makes sense for the society to invest some of its resources to support the sustainability and development of culture, in the same way as we invest in research and education. This ‘traditional’ approach to culture has been out of fashion for a while already, but maybe the tide is turning – there are at least some signs of it in the UK (see articles in The Guardian & The Atlantic).

Perhaps one reason for the unpopularity of the public funding system is that it has some fundamental flaws which have made it virtually impossible for new players to get into the funding loop. All the funding for cultural organisations is already earmarked for existing established organisations and the system has been designed to maintain this status quo. This situation should be changed and it could be done by quite simple means. More about this in the following postings!

On the other hand, I think that new culture could learn something from the old established institutions. Or if not, then we should gain a better understanding of this new culture based on volunteering, meritocracy, precarious & fluid organisations, etc.

Ok, that’s enough for an introduction!

The links to the posts will appear here:

 

New job in January 2014!

hiap group picture-1000Photo: Meeting the HIAP staff in Dec 2013 (almost everyone in the photo)

In January 2014 I will start my job as the director of HIAP, Helsinki International Artist Programme. The announcement >> here.

 

Sitran Uusi demokratia -ohjelma / Sessio Mikael Jungnerin kanssa

Osallistuin kaksi vuotta sitten Sitran Uusi demokratia -foorumiin. Yksi kiinnostavimmista sessioista oli noin tunnin pituinen keskustelu Mikael Jungerin ja noin kymmenen muun foorumin osallistujan välillä. Kirjoitin sessiosta muistiinpanot, jotka nyt Mikael Jungerin suostumuksella julkaisen.

- – - – -

MIKAEL JUNGNER memo

(Sitran Uusi demokratia-ohjelma, keskustelutilaisuus marraskuu 2011)

Kysymys – demokratian määritelmä?:

Jungner: “Systeemi, jolla ihmisyhteisön asioista voidaan päättää tavalla, joka on ihmisyhteisön mielestä luotettava ja reilu.”

3 havaintoa:

* 1: Postmodernismi on saapunut nyt

- Esimerkki – jos tänään kaikille tulisi ilmainen sähkö, se ei olisi mullistus huomenna, jonkin ajan päästä vaikutus alkaisi näkyä jonkin verran, vasta 10 vuoden päästä paljon.

- Vrt tiedon vapaa liikkuvuus – tämä iso mullistus on tapahtunut 10 vuoden aikana.

- Räätälöitävyys

* 2: Yksilön mahdollisuuksien voimistuminen

- Aikaisemmin yksilö pystyi olemaan ehkä 10 kertaa tuottavampi kuin muut.
- Nykypäivänä yksilö voi olla tuhansia kertoja tuottavampi kuin muut.

* 3: Maailma on monimutkainen, nopeasti muuttuva

- Ketteryys on parempi tapa hallita kuin valvonta

- – - -

3 asiaa liittyen politiikkaan:

* 1

100 vuotta sitten oli fiksua että oli 100 kansanedustajaa joille pyrittiin keräämään tarpeellinen tietämys päätöksien tekemistä varten. Tänä päivänä ihmiset tietävät paremmin kuin kansanedustajat. More

The City State of Origamia

IMG_0099-straight-small
Crafting utopias at a Byzantine castrum on Brioni island, Croatia

At the Summit of Practical Utopias, our group (me, Miranda Veljačić / Platforma 9,81, Emina Visnic / POGON, Nik Gaffney / FoAMŽeljko Blaće and Tim Boykett / Time’s up) developed an an utopia that would answer the question ‘How could citizens collectively make informed decisions regarding urban environment’?

We decided to call this utopia Origamia, referring to the capability of something to be transformed to many different forms. In Origamia, each citizen would at some point have to participate in decision making related to public affairs. This duty could be similar to civil service which exists in some countries, as an alternative to the compulsory military service. The decision making process would be based on some kind of version control system, perhaps similar to Github. Origamia would also give more power to young people (under 18 years old), so it would a kind of ‘pedocracy’.

To create a more precise definition of Origamia, we started to play a game called Nomic. We took these as the basic rules (from Wikipedia article):

“Initially, gameplay occurs in clockwise order, with each player taking a turn. In that turn, they propose a change in rules that all the other players vote on, and then roll a die to determine the number of points they add to their score. If this rule change is passed, it comes into effect at the end of their round.”

In a short amount of time we managed to define the basic rules to establish Origamia: everyone who joins the game as a player becomes a citizen of Origamia, the state maintains a registry of citizens (email addresses), the state controls a small territory (a pétanque court on the island), etc. We also decided to establish a police force, due to an incident in which some non-citizens tried to squeeze themselves by force into a specific slot within the circle of players.

- – -

The concept of Origamia is related to actual projects that the members of the group are working on / involved in, I hope we will manage to create some exchange between these in the future:

URBAN PLANNING TOOLKIT / GLOSSARY: Miranda Veljačić & co are putting together a toolkit about urban planning, aimed for non-experts. This toolkit is based on interviews of people from various different disciplines who in their work are involved in urban planning. Miranda is also teaching urban planning for 3-year old kinds in kindergartens, in her experience they can understand the basic concepts very easily and can generate great ideas.

A CIVIL-PUBLIC CO-MANAGEMENT INSTITUTION: Emina Visnic is the director of POGON – Zagreb Center for Independent Culture and Youth. The legal framework of this institution is pretty unusual – it’s set up civil-public co-management. One partner is the city of Zagreb which provides the key resources for the institution and the other partner is Alliance Operation City, a network of youth and cultural associations. In making decisions, both parties have to come to an agreement. >> More details about the POGON management model.

ACTIVISTS AND URBAN PLANNERS SWITCH PLACES: Nik proposed an idea of a residency exchange in which urban planners and activists switch places for some months. This could be based on the format of the FoAM AEGIS residency programme.

A NETWORK OF GRASSROOT NETWORKS: Prototype Helsinki aims to bring together various groups, collectives and networks which realise projects in public space. The goal is to strenghten the collaboration between the groups and to make the communication between the groups and the City of Helsinki (and other similar institutions) smoother.

- – - – - – -

Practical Utopias was a fantastic event, 11 points to the organisers for great hospitality!

IMG_0107
Peace missions of Tito (Tito Museum, Brioni)

IMG_0109
Stuffed monkeys (Tito Museum, Brioni)

IMG_0124
Phone booth at Hotel Neptuna, Brioni

Energy Hackathon 2013 – the results

hackers
(also posted on OKF Finland blog)

8 great concepts/prototypes were created last week at Energy Hackathon 2013!

The focus of the hackathon was on domestic electricity consumption data. One reason why this data is particularly interesting is that Finland is one of the first countries in Europe where smart meters have been installed in nearly all households. The legal framework that gives people the access to their own data will be valid from the beginning of 2014.

The hackathon had approximately 60 participants and 3 special guests from abroad: Denise Recheis (Thesaurus and Knowledge manager at Reeep), Chris Davis (Postdoc in TU Delft) and Julia Kloiber (Project Lead at Open Knowledge Foundation Deutschland).

Helsingin Energia and Elenia provided several data sets and the developers of the Open Energy Data API gave access to their test data.

landscape_picture_final
Image: SmartRegions European Landscape Study 2012

THE RESULTS

After a full day of hacking, 8 concepts/prototypes were presented. The jury evaluated the proposals based on four criteria (concept, implementation, use of data, presentation) and nominated the following three proposals:

Smart saver – Electricity contract for the bold penny-pincher (winner)

smart-saver2
Team: Janne Eskelinen, Jouni Juntunen, Janne Käpylehto, Heikki Raunio

Smart saver is a real-time billing optimizer for consumers that are interested to lower their electricity bill. The concept is based on the current market anomaly where consumers typically choose fixed electricity price contracts instead of market based Nordpool spot pricing.

The concept was backed up by hourly consumption data from year 2012 provided by Helsingin Energia. The data set of 37 electricity meters in Paloheinä were used to calculate differences between fixed and Nordpool spot. The team presented example resuls of two different type of properties: industrial building and private detouched family house with direct electrical heating. In annual level the market pricing benefited 5351 € and 736 € respectively in electricty consumption alone (without distribution or tax which will further increase the difference).

Furthermore load shifting scenario were 20% of consumption was shifted to less expensive hour was tested. This provided additional 6% cost saving in residential example house with 28 MWh annual consumption.

The team concluded with two potential service concepts: load-control features (for water heating and water heating circulation system) and SMS service informing about high-cost hours.

» Presentation slides

More

Huijari Goethe (Keltaiset housut, osa 3)

Vielä liittyen Keltaiset housut ja kadonneet enkelit blogipostaukseen -

Goethen esikoisteoksen Nuoren Wertherin kärsimykset (1774) alkusanat:

“Olen huolella kerännyt kokoon kaiken, mitä olen saanut selville Werther-poloisen tarinasta, ja saatan sen nyt teidän eteenne uskoen vakaasti, että olette siitä minulle kiitollisia. Te ette voi muuta kuin ihailla ja rakastaa hänen ylevyyttään ja luonteenlaatuaan, eikä hänen kohtalonsa ole jättävä teidän silmiänne kuiviksi.

Ja sinä, kelpo sielu, joka tunnet samaa poltetta kuin hän, ammenna lohtua hänen kärsimyksistään ja ota tämä kirjanen ystäväksesi, ellet kohtalon oikusta tai omasta syystäsi ole löytänyt ketään läheisempää.”

Tämän jälkeen tarina etenee Wertherin ‘autenttisten’ henkilökohtaisten kirjeiden kautta, joita kirjailija kommentoi alaviitteissä. Kirjan loppupuolella on vielä ‘julkaisijan sana’ lukijalle:

“JULKAISIJAN SANA LUKIJALLE

Kuinka hartaasti toivonkaan, että ystävämme viimeisiltä, erikoislaatuisilta päiviltä olisi säilynyt niin paljon omakätisiä todistuskappaleita, ettei minun tarvitsisi keskeyttää kertomuksellani hänen jälkeensä jääneiden kirjeiden julkaisemista.

Olen parhaani kykyni mukaan yrittänyt hankkia asiaan selvitystä haastattelemalla niitä henkilöitä, joiden olen otaksunut olleen lähemmin perillä hänen elämänvaiheestaan. Tarina on yksinkertainen, ja kaikki lausumat ovat muutamia pikku yksityiskohtia lukuun ottamatta yhteneväisiä; vain asianosaisten mielentilasta esiintyy erilaisia mielipiteitä ja toisistaan poikkeavia arvostelmia.

Tehtävänämmehän onkin enää vain kertoa tunnontarkasti, mitä olemme suuren vaivannäön jälkeen saaneet tietoomme, ja sovittaa vainajan jälkeensä jättämät kirjeet oikeisiin paikkoihinsa väheksymättä pienintäkään käsiimme osunutta lappusta, varsinkin kun on jo tarpeeksi vaikeaa selvittää jonkin yksittäisen teon perimmäisiä, todellisia vaikuttimia, jos asianomainen henkilö ei kuulu aivan tavanomaisimpiin.”

Mutta Wertheriä ei siis ollut olemassa, vaan kirjan tapahtumat perustuvat Goethen omiin kokemuksiin – ihastukseen 19-vuotiaaseen Charlotte Buffiin, joka olikin toisen miehen morsian, ja erään Goethen ystävän itsemurhaan (joka liittyi vastaavaan kilpakosinta-tilanteeseen).

Vastaavaa lukijan huijausta käytetään myös Don Quixotessa (1605) ja tietenkin lukemattomissa muissa kirjoissa. Kirjailija väittää löytäneensä päiväkirjan / kirjeitä / tekstejä jotka hän tuo lukijoiden tietoon, vaikka todellisuudessa kirjailija kertoo omasta elämästään ja läheisistä ihmisistään. Ja on tyypillistä että kirjailija paljastuu – tai tarkemmin sanottuna tämä on niin tyypillinen formaatti, että lukijat olettavat että mitään oikeaksi väitettyä henkilöä ei ole oikeasti olemassa.

Nykytilanteeseen verrattuna, millaista blogia Goethe olisi pitänyt? Missä menisi tuomittavan huijauksen ja fiktiolle sallittavan lukijoiden huijauksen raja?