Koko Hubaran kirjoittama Oneironin kritiikki herätti runsaasti keskustelua kulttuurisesta omimisesta (Tytti Rantanen, Laura Honkasalo, Veikka Lahtinen, jne), mutta yllättäen tämä keskustelu pääasiassa sivuutti itse Lindstedtin teoksen sisällön.

Kulttuuriseen omimiseen liittyen Husein Muhammed kirjoitti tarkan kritiikin siitä, mikä Jari Tervon Laylassa oli pielessä. Toivoisi, että Oneironiin liittyvässä keskustelussa päästäisiin samalle tasolle.

* * *

Laura Lindstedin teksti on herkkää ja loistavasti soljuvaa silloin, kun tarinassa ollaan fiktiivisessä, puhtaan valkoisessa tyhjiössä, jossa hytkytään elämän ja kuoleman rajalla. Kun siirrytään reaalimaailman puolelle – New Yorkiin, Salzburgiin, Bamakoon, Moskovaan, kibbutseille, jne – niin tekstin mukaan tulee toisenlainen ääni: pedantti luetteloitsija, joka vyöryttää lukijan eteen sivukaupalla pienillä yksityiskohdilla täytettyjä kuvauksia. On kiinnostavaa, että kirjaa ylistävissä arvioissa ei ole kommentoitu tätä kirjan erikoista pedagogista ulottuvuutta.

Suomen Kuvalehden artikkelissa annetaan esimerkkinä Lidstedtin kielenkäytöstä lause ‘hiki munii pienen helmen nenän alla olevaan pisaranmuotoiseen kuoppaan’. Kirjassa tämä lause esitetään oikeasti muodossa ‘hiki munii pienen helmen nenän alla olevaan pisaranmuotoiseen kuoppaan, filtrumiin‘.

Hyvä esimerkki Lindstedtin detaljivyörytyksestä on kymmenen sivun kuvaus Shlomithin lenkistä Brooklynistä Manhattanille. En muista lukeneeni mitään New Yorkin kaupunkitilaan liittyvää kuvausta, joka olisi näin tyhjä sisällöstä. Reitillä olevien katujen nimet ja kyltit selostetaan tarkasti, sekä joihinkin rakennuksiin liittyviä historiallisia anekdootteja. Shlomith ei katsele kaupunkia kuin sinne ensimmäistä kertaa saapunut turisti, joka hämmästyisi, yllättyisi tai vaikuttuisi kokemastaan. Hän ei kerro siitä myöskään kuin paikallinen, joka on osa kaupunkia (mieleen tulevat Paul Austerin ja Don DeLillon kirjat). New York näyttäytyy sellaisena, kuin se ilmenisi Google Streetviewin ja Wikipedian kautta katseltuna.

New Yorkin katujen lisäksi kirjassa selostetaan pitkästi ja tarkan tuntuisesti myös muista aiheista – Beninin ja Togon savitaloarkkitehtuurista, hengittämisen fysiologiasta, juutalaisesta kulttuurista, jne. Lukija istutetaan oppitunnille, jolle hän ei itse ole pyytänyt päästä. Tämä ei välttämättä tunnu oudolta ja ahdistavalta, jos Lindstedtin valitsemat aiheet ovat lukijalle ennaltaan tuntemattomia. Jos kuitenkin sattuu omaamaan tietoa ja/tai omakohtaista kokemusta näistä aiheista, niin Lindstedtin teksti menee ohi maalin. Lindstedt toimii kuin Oneironin henkilöhahmo Polina, jolla on valokuvantarkka muisti mutta huonot sosiaaliset taidot. Kirjassa meidät istutetaan muiden naisten kanssa Polinan pedanttiselle oppitunnille Emanuel Swedenborgin taivasnäyistä. Väistämättä mieleen tulee termi mansplaining.

* * *

Ongelmalliseksi Lindstedtin selostamisvimma käy siinä vaiheessa, kun hän alkaa selostamaan omaa selostamistaan (double-mansplaining!). Performanssitaiteilija Shlomithiin liittyvä lainaus kirjasta:

“On valitettavaa, jos sivistyksenjanomme ja ennen kaikkea halumme kaivaa tietoja esiin aiheuttavat tympääntyneisyyttä kahdessa ihmisryhmässä: heissä, jotka rakastavat seikkailuja ja nopeaa etenemistä, ja heissä, jotka jo tietävät kaiken, jopa enemmän kuin me (mikä tuskin on mahdollista). Mutta Shlomith on pantava tiukoille. On selvitettävä, kuinka vakavasti hänen taiteeseensa kannattaa suhtautua (hän itse suhtautuu siihen kuolemanvakavasti). On kysyttävä, onko hänen taiteensa kestävää, vai onko se syntynyt pelkästä shokeerauksen halusta. Emme tietenkään lähtökohtaisesti epäile hänen tarkoitusperiään.”

Tässä vaiheessa ei ole kyse kirjassa esiintyvien naisten välisestä dialogista, vaan Lindstedt osoittaa tekstin lukijalle. Lindstedt kirjoittaa me-muodossa, samalla viekoittelevalla tyylillä kuin esimerkiksi Nietzsche. Itselleni tämä viekoittelu ei tässä vaiheessa toiminut – teki mieli vastata Lauralle että ei, meidän ihan oikeasti ei ole pakko tehdä näitä asioita, mutta me voimme tehdä nämä jos sinä Laura näin valitset. Omasta mielestäni olisi kiinnostavampaa käsitellä jotakuta oikeata New Yorkissa elänyttä performanssitaiteilijaa, heitä on monia ja heidän kauttaan kirjan sisältöön tulisi aivan uusia lisäulottuvuuksia. Mutta Laura jos olet valinnut että käsittelemme Shlomithia niin please get on with it, ihan hyvin voidaan mennä tarinassa eteenpäin.

Yllämainitun vakuuttelun jälkeen seuraa kirjan kliimaksi, Shlomithin performanssi jossa hän ottaa vahvasti kantaa juutalaisuuden ja anoreksian suhteeseen. Shlomithin koko elämä tiivistyy tähän performanssiin, jossa hän on puristanut viestinsä tarkan monologitekstin muotoon. Siltä varalta että hänen laihuutensa ja juutalaisuutensa eivät olisi riittäviä hänen viestinsä uskottavuuden kannalta, hän ottaa lisätodistusaineistoksi oman traagisen elämäntarinansa sekä runsaan määrän akateemisia tutkimuksia. Lisäksi hän aluksi rajaa yleisön näkökulman: ‘Kysytte hämmentyneenä: “Miksi olet tehnyt itsellesi tämän, Shlomith-Shkhina?”‘. Tekee mieli taas sanoa Lauralle että ei, minä en ole hämmentynyt ja tämä ei ole minun kysymykseni.

Syömishäiriö ja juutalaisuus ovat molemmat herkkiä aiheita, josta vahvojen mielipiteiden esittäminen on aina riskialtista. Tutkija voi vedota tutkimusdataansa, ja olla samalla tietoinen että on muita tutkijoita, joilla on päinvastainen näkemys. Taiteilijalla ei ole välttämättä tutkimusdataa, mutta jos hänellä on omakohtaista kokemusta aiheesta niin hän on vahvassa asemassa – hän voi aina vedota omaan kokemukseensa, joka on hänelle absoluuttisen totta tavalla, jota kukaan ei voi kiistää.

Fiktiivisen proosan kirjoittaja voi kertomukseessaan käyttää välineinä taiteilijoita ja tutkijoita, joko oikeita tai fiktiivisiä. Hän voi valita kuinka paljon tilaa hän antaa heidän näkemyksilleen, ja missä määrin hän antaa mahdollisuuden muille, aivan erilaisille näkökulmille. Näitä valintoja tehdessään hän samalla määrittelee kirjan lukijan positiota, hänen mahdollisia tulokulmiaan ja tulkintamahdollisuuksiaan.

Lindstedt on tehnyt valinnan kirjoittaa äärimmäisen tiukasti rajatun näkökulman juutalaisuuden ja syömähäiriön suhteesta, ja määritellyt tarkasti sen polun jota kirjan lukijan on kuljettava. Tästä seuraa monia jatkokysymyksiä, joista pitäisi pystyä keskustelemaan.

Miksi Lindstedt haluaa ottaa vahvasti kantaa juuri juutalaisuuteen? Onko hänellä juutalaisuuteen joku henkilökohtainen suhde, vai onko aiheen valinta tapahtunut jotain muuta kautta? Olemmeko me suomalaiset, pääasiassa ei-juutalaiset lukijat tämän kirjan oikea kohdeyleisö? Onko tavoitteena että kirja käännettäisiin englanniksi, ja että se tavoittaisi yleisön New Yorkin juutalaisyhteisössä? Jos näin on, niin olemmeko me suomalaiset sittenkin prioriteeteissa toisarvoinen yleisö?

Vai onko niin, että itse juutalaisuuden teema ei olekaan Lidstedtille tärkeä? Onko tämä aihe sattunut Lindstedtin tutkaan syömishäiriön teeman kautta? Ja onko syömishäiriönkään teema olennainen?

Onko kirjan pääteemana sittenkin kontrollifriikkiys ja siinä epäonnistuminen? Jos näin on, mitä pitäisi niiden lukijoiden tehdä, jotka kokevat Lindstedtin käsittelyyn ajautuneet aiheet henkilökohtaisesti tärkeiksi ja Lindstedtin tavan käsitellä niitä ahdistavaksi? Ovatko he Lindstedtin valitseman metodin ‘collateral damage’ osastoa eli kirjan tielle sattumalta osunutta, ‘vääränlaista’ lukijakuntaa?

Joka tapauksessa ainakin toivoisin, että Lindstedtin kirjan pedagogista ulottuvuutta voitaisiin käsitellä muullakin tavalla kuin Lindstedtin kirjan ‘täydellisyytenä’.

* * *

Jos Shlomith olisi oikea, elävä henkilö, Koko Hubara voisi käydä hänen kanssaan mielenkiintoisen keskustelun. Koska Shlomithia ei ole, jäljellä on vain Laura Lindstedt. On sääli, että Laura kieltäytyi kutsusta keskustella Kokon kanssa.