Teemu Mäki surmasi kissan vuonna 1988. Tämä teko tallennettiin videolle ja liitettiin osaksi Mäen taideteosta. Syntyi käsite ‘kissantappovideo’, jonka pelkkä mainitseminen yhä tänä päivänä herättää kiihteitä tunteita.

“Varmaan tekisin silloin tällöin murhia, jos kantaisin asetta. Mutta en osaa edes ampua. En tiedä, mihin kohtaan ihmistä kannattaa puukottaa. Vain oma tietämättömyyteni, puutteellinen varusteluni ja tekninen taitamattomuuteni varjelevat minua noilta rikoksilta”. Tällä tavoin murhia suunnittelee lihansyöntiä vastustava Antti Nylén. Nylénin uhkaukset eivät kuitenkaan aiheuta lukijakunnassa välitöntä pelkoa, vaan häntä pidetään älykkäänä, kantaaottavana keskustelijana.

Teoksissaan ja kirjoituksissaan Teemu Mäki asettaa kissan kuoleman rinnalle sodat ja kulutuskulttuurin aiheuttamat tuhot ja kärsimykset. Nyléniä ärsyttää se, että Mäki puhuu lihansyöjistä ‘me’ muodossa, tällä tavoin väistäen sen tosiasian, että vegaanejakin on olemassa. Nylénin kirjoituksissa analysoidaan lihansyönnin suhdetta sukupuolen ja seksuaalisuuden esittämiseen kulttuurissa.

Ihmisten aiheuttama eläinten kärsimys, viattomien beagle-koirien pahoinpitely – tämän poleemisen aiheen ympärille rakentuu myös Jussi Valtosen voittoisa romaani He eivät tiedä mitä he tekevät. Ympärille on tässä tapauksessa juuri oikea ilmaisu, sillä tässä kuudensadan sivun kirjassa onnistutaan välttämään teeman varsinainen käsittely. Eettisistä valinnat yksinkertaistetaan ja niistä tehdään ihmissuhdedraamojen polttoainetta.

* * *

Eläinkokeiden vastustaminen tuntuu erikoiselta valinnalta kirjan pääteemaksi, koska tapahtumien on tarkoitus sijoittua lähitulevaisuuteen. Eläinkokeisiin liittyvä aktivismi oli voimakkaimmillaan viime vuosituhannen lopussa ja kirjassa kuvatut suoran toiminnan muodot ovat kuin tuulahdus tältä ajalta. Paljon on kuitenkin vettä virrannut (vai pitäisikö sanoa napajäätikköä sulanut) tämän jälkeen. Tänä päivänä aktivistit voivat toimia tehokkaasti sosiaalisen median kautta ja luonnon puolesta kampanjoivat niin poliitikot kuin isot yrityksetkin. On tietenkin yhä vakavia ongelmia, jotka eivät saa huomiota ilman suoraa toimintaa, kuten suomalaisten aktivistien videodokumentaatiot sikaloista ovat osoittaneet. Mutta mitkä ovat ne tilanteet, joissa tämä lain rajoja koetteleva toiminta on perusteltua, ja mitkä ovat hyväksyttävät keinot? Tähän hankalaan kysymykseen Valtosen kirja antaa liian yksinkertaisia vastauksia.

Yksi selitys Valtosen kirjan teeman valinnalle löytyy häntä inspiroineesta Will Potterin kirjasta Green is the New Red. Potterin kirja on kuvaus eläinkokeita vastustavasta aktivismista ja erityisesti Yhdysvaltain War on Terror -aikakauden ylilyönneistä. Kirjan päätapahtumat (=aktivistien rikokset) sijoittuvat viime vuosituhannen puolelle ja kirjan tärkein ansio onkin sen rooli historiikkina. Potterin kirja kuitenkin sortuu samoihin vääristyksiin ja yksinkertaistuksiin kuin mistä se syyttää viranomaisia – aktivismin mystifiointiin ja toiminnan motivaatioiden selittämiseen aktivismin ääri-ilmiöiden kautta.

Potterin kirja käynnistyy tapahtumalla, jossa pelkkä lentolehtisten jakaminen johtaa FBI:n kuulusteluihin ja mahdollisesti ikuiseen rikosrekisteriin. Potterin käsittelyssä tämä mielivaltainen, satunnainen tapahtuma toimii lähtökohtana jännittäville agenttikertomuksille ja hänen omille seikkailuilleen sankarijournalistina. Potterin kertomusta lukiessa tulee mieleen eräs toinen enemmän tunnettu Potter, Harry Potter.

(Disclaimer – eräs tuttuni joutui kymmenisen vuotta sitten pidätetyksi bioterrorismista syytettynä. En siis väitä etteikö kyseessä olisi vakava aihe – virkavallan räikeät väärinkäytökset ovat ongelma niin Yhdysvalloissa, Venäjällä kuin Suomessakin. Tämä on kuitenkin hyvin kapea ja monissa tapauksissa väärä näkökulma aktivismin tarkasteluun.)

Valtonen ei koske Potterin kirjan pääteemaan, eli virkavallan väärinkäyttöön. Valtosen kirjassa FBI:n agentit ja turvamiehet ovat stereotyyppisten statistien rooleissa – jopa kotiin asennetut hälytysjärjestelmät saavat kirjassa enemmän huomiota kuin nämä ihmiset.

Valtonen poimii Potterin kirjasta ajatuksen jännittävistä, uhkaavista ja hengenvaarallisista aktivisteista. Aktivisteista, jotka suunnittelevat murhaavansa ihmisiä pommeilla, jotka käyttävät aseina pesäpallomailoja ja tiiliskiviä. Valtonen ei millään tavalla selitä, miksi tulevaisuudessa ekologinen aktivismi Yhdysvalloissa joutuu taantumaan näin primitiivisten ja epätoivoisten keinojen käyttämiseen. Kirjan jännitystarina rakennetaan sen pohjalle, että kaikkien aktivistien oletetaan olevan samanlaisia – outoja, epämääräisiä, vaarallisia rikollisia.

* * *

Ekologisen aktivismin lisäksi Valtosen kirjan kantavana teemana on maailman monimutkaisuus. Kirjassa käytetään kymmeniä sivuja siihen, että lukijalle tehdään selväksi, että ihmisen toimet eri yhteiskunnan alueilla kietoutuvat monimutkaisilla tavoilla toisiinsa. Tämä ei ole aiheena mitenkään järin uusi (vrt Prometheus-myytti, Baabelin torni, valistusaika ja Lissabonin maanjäristys, kybernetiikka, jne) mutta voisi silti toimia lähtökohtana kiinnostavalle pohdinnalle, erityisesti koska Valtosen käsittelyssä on mielenkiintoinen paletti: eläinsuojeluaktivisteja, akateemisia tutkijoita, teknologiayrityksiä, jne.

Kiinnostavan lähtökohdan rakentamisen jälkeen Valtonen tekee kuitenkin täyskäännöksen, tai eräänlaisen mahalaskun. Valtosen maailmassa asiat ovat monimutkaisia, mutta yllättäen ihmiset ja eettiset valinnat ovatkin yksinkertaisia. Jäyhien agenttien ja turvamiesten lisäksi kirjasta löytyy se yksi Paha Korporaatio ja sen Kierot Työntekijät, näiden liittolainen Paha Akateeminen Julkaisu sekä näitä vastassa olevat Aktivistit – Pahat Aktivistit jotka tekevät Pahoja Tekoja, sekä Hyvät Aktivistit jotka tekevät Hyviä Tekoja.

Pahuus ja Hyvyys ovat Valtosen käsittelyssä kaksi selkeästi erillistä maailmaa. Pahalta täytyy suojautua, ja pahuuden leiriin kuuluvat ovat selkeästi tunnistettavia. Pahuuden kanssa tekemisissä olevia aktivisteja kuvataan stereotyyppisellä tavalla: “Yhden järjestön puolesta puhui pitkään mustaan takkiin pukeutunut kalpea poika, jolla oli päässään lierihattu ja naamallaan itsetietoinen, ironinen hymy. Vastatessaan poika katsoi mustiksi lakattuja kynsiään ja Joesta tuntui, että hän ei niinkään lausunut mielipiteitään vaan toisti ulkoa opeteltuja lauseparsia”. Vastaavasti hyvää aktivistia kuvataan näin: “Sitä, minkä täytyi yhdistää kaikki niitä, jotka olivat tehneet jotain kauheaa, sitä tässä miehessä päivänselvästi ei ollut: lopullisen väärin ymmärretyksi tulemisen tunnetta, koko maailman kanssa alakynteen joutumista.”. “Hän oli liian luonteva omissa nahoissaan, hänen silmänsä olivat siihen liian uteliaat; hänestä henki kokemus onnistumisista, luottamus siihen, että mihin tahansa hän ryhtyi, siinä hän onnistui”.

Ongelma tulee ehkä selvemmäksi, jos tarinan ekoaktivistin vaihtaa vaikkapa muslimiksi. Juoni perustuisi oletukseen, että kaikki muslimit ovat itsemurhapommittajia tai näiden liittolaisia. Päähenkilön oma poika kääntyy muslimiksi, ja tämän jälkeen odotamme satojen sivujen verran peläten, että hän saapuu kotiin pommin kanssa. Pahoja muslimeja kuvataan luihuina ja kiiluvasilmäisinä, hyvät muslimit hymyilevät ystävällisesti.

Tällainen jako hyvään ja pahaan on ehkä paikallaan, jos tehdään Rambon jatko-osaa tai seikkailua à la Ihmeneloset, mutta näidenkin genrejen tarinoissa hyvä ja paha ovat usein moniuloitteisempia kuin Valtosen romaanissa.

* * *

Lyhyesti Valtosen kirjan sci-fistä -

Kirjan scifi perustuu ajatukseen uudesta henkilökohtaisesta iAm-laitteesta. Tämä laite tarjoaa käyttäjilleen uudenlaisen, immersiivisen mediakokemuksen, joka on viihdyttävyydessään addiktiivinen. Tämän lisäksi laite tekee käytännön asioiden hoitamisen paljon helpommaksi ja nopeammaksi.

Näissäkin visioissa tehdään jälleen aikamatka lähimenneisyyteen, aikaan jolloin ihmisten mediakokemus liittyi pääasiassa henkilökohtaisiin, kotipöydällä sijaitseviin tietokoneisiin (“Veni, Vidi, VIC – rakenna Rooma päivässä!”). Tämän jälkeen digitaaliset välineet ja verkot levisivät kaikkialle, kännyköihin ja pesukoneisiin ja valtamerialuksiin ja pörsseihin ja sensoreina ihon alle. Ja sosiaalisen median saapuminen teki digitaalisesta mediasta arkista ja sotkuista. Miten tästä päästään tulevaisuuden visioon, jossa tämä kaikki jälleen redusoituu viihteeksi ja näppäryydeksi?

Valtosen sci-fi on niin mielikuvituksetonta, että kirjassa välillä tuntuvat menevän tulevaisuus ja menneisyys sekaisin. Eräässä kohtauksessa piiispa kommentoi Vihdissä sattunutta kouluampumista (=olemme tulevaisuudessa) ja heti seuraavaksi kerrotaan että “elämä siirtyisi yhä suoremmin verkkoon” ja “kirkon työ tulisi painottumaan juuri uusiin digitaalisen median muotoihin” (=olemme sittenkin 90-luvulla?).

Immersiivisyydestä on tänä päivänä taas paljon keskustelua, liittyen Facebookin äskettäin 2 miljardilla dollarilla ostamaan Oculus Rift -yritykseen. Oculus Rift lupailee paljon – “Oculus Rift is about to change gaming, movies, TV, music, design, medicine, sex, sports, art, travel, social networking, education – and reality”. Valtosen pitäisi viedä tulevaisuuden teknologiavisionsa eri tasolle, että päästäisiin kiinni edes tämän päivän mahdollisuuksiin.

* * *

Ja sitten vielä Valtosen kirjan parhaista puolista -

Kirjan alkupuoli sijoittuu pääasiassa Suomeen ja sisältää reipasta kritiikkiä suomalaista, omiin pieniin piireihinsä käpertynyttä akateemista maailmaa kohtaan. Omaan tutkijakammioonsa sulkeutunut suomalainen villatossumies menestyy, koska hänen kaverinsa päättävät virkojen jakamisesta. Yliopiston käytävät ovat hiljaisia, aktiivista akateemista yhteisöä ei ole löydettävissä. “Muutaman kerran tullessaan työhuoneestaan hän huomasi käytävällä klonkkumaisen hahmon, joka hänet nähdessään jäykistyi ja singahti koloonsa ajatusta nopeammin. Joe yritti muutaman kerran esitellä itsensä, mutta hahmo pakeni varjoihin. Laitoksen sihteeri, viestinnästä ja kansainvälisistä asioista vastaava, selvisi vuoden kuluttua”.

Valtonen kirjoittaa myös hienosti kahden eri maan ja kulttuurin – Suomen ja Yhdysvaltojen – välisistä jännitteistä. Oma sukupolveni (olen syntynyt samana vuonna kuin Valtonen) on kasvanut amerikkalaisen viihteen ja media kyllästämänä, ja tämä perusteella tiedämme (tai siis kuvittelemme tietävämme) paljon siitä, millainen Amerikka on (ja millaisia amerikkalaiset ihmiset ovat), vaikka emme olisi ikinä kyseisessä valtiossa vierailleetkaan. Vastaavasti Atlantin takaa katsottuna Suomi on  tuntematon paikka ja kotimaamme “kaurismäkeläiseen” arkeen voi olla lähes mahdoton sopeutua.

Valtonen on parhaimmillaan kuvatessaan ihmisiä ja ihmissuhteita. Valtonen osaa tarkasti ja herkästi luoda uskottavia hahmoja sekä kuvata heidän kriisejään. Ja kriiseihin Valtonen keskittyykin paljon – kirjan päähenkilöt näkevät elämänsä sarjana ongelmia, jotka heidän on itse ratkaistava. He ovat pragmatisteja, idealisteja, rationalisteja – “toiminnan ihmisiä”, kuten Dostjevski heitä kuvaisi. Toisaalta he välillä unohtavat tämän suunnitelmallisuutensa ja impulsiivisesti luiskahtavat uusiin tilanteisiin.

Ei ole kovinkaan yllättävää, että roolihahmojen ihmissuhteet eivät ole kovin kestävällä pohjalla. Liian valmiit odotukset suhteista, yritykset ohjata suhteita tiettyyn suuntaan, ongelmien rationaaliset ratkaisut – mitkään näistä eivät toimi kovin pitkään. Kiihkeällä innolla laaditut suunnitelmat päätyvät umpikujaan, jonka jälkeen vaivutaan hetkeksi epätoivoon, jonka jälkeen laaditaan taas uusi suunnitelma, ja niin edelleen. Vanhukset, aikuiset, teinit – kaikki puuskuttavat eteenpäin omilla itsenäisillä kiertoradoillaan. Suunta on kuitenkin aina eteenpäin – periksi ei anneta, vaikka hommat kusevat ja omat teot osoittautuvat typeriksi.

Luin myöhemmin jo muutama vuosi sitten ilmestyneen Valtosen kirjan Siipien kantamat. Kirjassa on paljon yhtäläisyyksiä Valtosen uusimman teoksen kanssa: Suomi-Amerikka yhteyden pohdinta, epäsoveliaan työpaikkaromanssin jännite, romaanihenkilöiden kuvittelemien hahmojen osallistuminen tarinaan, jne. Kirjasta löytyy jopa lause “Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät”. Siipien kantamat tuntuu kuitenkin monella tapaa kypsemmältä ja eheämmältä teokselta. Siitä löytyvät Valtosen Finlandia-voittajan parhaat puolet ja ne on viety loppuun asti. Siipien kantamissa osataan olla levollisia ja katsella sivusta muiden pakonomaista suorittamista.

On kuitenkin hienoa, että Valtonen on uusimmassa teoksessaan rohkeasti haukannut liian suuren palan. Jään kiinnostuksella odottamaan seuraavaa teosta.

* * *

Viitteet:

- Teemu Mäki: Näkyvä pimeys (2005)
- Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet (2007)
- Will Potter: Green is the New Red (2011)