paavolainen-nykyaikaa-etsimassaH. CITROEN: »SUURKAUPUNKI» (FOTOPLASTIIKKAA)
 (Olavi Paavolainen, Nykyaikaa etsimässä, 1929)

* * *

Paavolainen oli takinkääntäjä ja narsisti – siinä tuulahdus suoraan 1940-luvun lopulta, otsikkona Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla syksyllä 2014. Hesari on tähän otsikkoon vain osasyyllinen – pääasiallisena pölynkantajana toimii Panu Rajala, jonka kirjoittamaan Paavolais-historiikkiin kyseinen otsikko liittyy. Rajala toistaa kirjassaan väitteet Paavolaisesta ‘totuuden vääristelijänä’ ja ‘takinkääntäjänä’ melko pitkälti samassa muodossa kuin ne alunperin esitettiin vuonna 1946.

Olen itse viimeisen muutaman vuoden aikana tutustunut Paavolaisen tuotantoon, jossa hienoa on juuri se, että kirjoittaja ei pelkistä maailmaa mustavaloiseksi – tai punavalkoiseksi – ja asetu itse yhden totuuden kannattajaksi. Paavolaisen kirjojen olennaisinta antia on sukeltaminen viime vuosisadan alun levottomuuksiin ja paradokseihin, vastausten etsiminen kysymyksiin joihin selkeää vastausta ei ole löydettävissä.

Kirjojensa esipuheissa Paavolainen pyrki aina tekemään oman positionsa mahdollisimman selväksi. Esimerkki ‘Kolmannen Valtakunnan vieraana’ -kirjan esipuheesta:

Kolmannen Valtakunnan vieraana ei pyri olemaan selostus kansallissosialismista – tuskinpa edes mikään tulkintakoe. Kirjoittajalla ei ole mitään edellytyksiä sellaiseen työhön. Olen teosta kirjoittaessani koettanut välttää »lähteiden» käyttöä. Olen kertonut vain siitä, mitä itse olen nähnyt, kuullut ja kokenut. Melkein kaikki sitaatit ovat peräisin matkani aikana ilmestyneistä lehdistä ja julkaisuista sekä omin korvin kuulemistani puheista. Tekemäni johtopäätökset ja avaamani perspektiivit – monesti varsin rohkeat ja aina hyvin subjektiiviset – perustuvat näin ollen omiin elämyksiini. Olen kerännyt yhteen niin paljon vaikutelmia, että lukija itse saattaa niiden perusteella muodostaa summittaisen kuvan siitä, millainen kansallissosialistinen Welterlebniss, maailmankuva, on. Siksi on kirjaani lähinnä pidettävä laajana reportaašina, ja siksi olen merkinnyt sen aliotsakkeeksi »rapsodia».

* * *

Koska Paavolainen itse ilmaisee puolueettomuutensa äärimmäisen selvästi, olen kummastellut sitä tapaa, jolla Paavolaista on käsitelty nyt muutama vuosikymmen myöhemmin. Monet tutkijat metsästävät jonkinlaista kieroutunutta absoluuttista totuutta – vastausta kysymykseen, että oliko Paavolainen sittenkin kuitenkin salaisesti yksityishenkilönä natsien kannattaja vai ei. Paavolaisen kirjeenvaihtoa eri ihmisten kanssa ja aikalaisten muistelua käydään läpi tiheällä kammalla, etsien sitä riittävän paljastavaa lausetta, jonka perusteella Paavolainen voitaisiin tuomita. Mitään varsinaista tekoa etsitä, vaan todisteita sille että hän *ehkä* jossain vaiheessa suhtautui positiivisesti natseihin ja hän *ehkä* ilmaisi tämän jollekulle. Ikäänkuin ihmiset olisivat jonkinlaisia idiootteja, jotka turmeltuvat välittömästi ja peruuttamattomasti, jos heidän päähänsä hetkellisesti lipsahtaa vääränlainen, tuomittavaksi kategorisoitu ajatus.

Tätä metsästystä ei voi mielestäni perustella Paavolaisen tuotannosta käsin, vaan selitys löytyy ennemminkin suomalaisten kirjallisuuspiirien sisäisestä tarpeesta, joka kumpuaa suomettumisen synnyttämästä oudosta ilmapiiristä. Kun vastuuta ei pystytä ottamaan kollektiivisesti – tai jos tästä ei edes pystytä keskustelemaan – niin silloin tämän tyhjiön valtaavat oudot, salaliittoteorioiden tapaiset tuomitsemisprosessit joille Paavolainen oli (ja näköjään vielä edelleenkin on) sopiva kohde. Näiden keskustelujen vellominen voi viedä huomion tärkeämmilta aiheilta vuosikymmeniksi. Tämäkin blogipostaus valitettavasti kuuluu nyt osaksi tätä spekulaatiota suomettumisesta.

Ovatkohan seuraavat sukupolvet ilmastonmuutoksen suhteen samassa tilanteessa? Onkohan heitä varten Suomen osalta on kehitetty tarina ‘erillisilmastosta’ tai jonkinlaisesta ‘ajopuuteoriasta’ ja julkisessa keskustelussa spekuloidaan ‘Finnairin listasta’, johon on huhujen mukaan merkitty kaikki eniten bonuspisteitä keränneet?

* * *

laamanenVille Laamanen: Suuri levottomuus. Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja matkat 1936-1939.

Onneksi professori H. K. Riikosen ja tutkija Ville Laamasen myös tänä vuonna ilmestyneet, Paavolaista käsittelevät kirjat tekevät irtioton tästä keskustelusta. He toteavat että Paavolainen ei itse missään vaiheessa väittänyt pyrkivänsä esittämään minkäänlaista ’totuutta’ asioista, joten kriitikoiden väitteille ‘totuuden vääristelystä’ ei ole kunnollista perustaa. Paavolaisen valitsemaa puolueettomuutta he perustelevat Paavolaisen uskollisuudella 20-luvulla vallinneelle vapaammalle ajattelulle:

“Paavolainen näki maailmansotien välisinä “esittäjän ja etsijän” vuosinaan oman aikansa poikkeuksellisena, uutta luovana murroksen ja muutoksen kautena. Häntä inspiroivat haasteet, joita vanhat rakenteet ja sovinnaiset maailmankatsomukset kohtasivat. Totalitaaristen ideologioiden nousu, joka näyttäytyi muutoksista suurimpana, oli merkinnyt hänen kirjailijanurallaan uutta vaihetta. Aikalaisensa “apokalyptiseen ajatteluun” haastanut Paavolainen varmasti tunsi totalitaaristen ideologioiden taustalla vaikuttavat arkiset tekijät, kuten luokkaeroihin liittyneet jännitteet, taloudellisen kriisin kärjistyminen ja voimistuneen nationalismin vaikutukset. Hän ei kuitenkaan tyytynyt niihin yrittäessään selittää näkemäänsä murrosta, vaan halusi kirjoittaa keskenään kamppailevista uskonnoista ja kulttuureista. Aikansa symboleiksi hän nosti pakanallisen veren ja tulen, jonka loimussa saattoi erottaa ideologisten rintamien värejä: ruskeaa, mustaa, punaista, valkoista.” (Ville Laamanen, 2014).

Rajalan näkemyksille voisi löytää vastaväitteitä myös Paavolaisen kirjallisesta lähipiiristä. Helvi Hämäläinen kirjoitti paljon sodasta ja monissa hänen kirjoissaan esiintyy Paavolaiseen perustuva hahmo. Vastaavasti Paavolainen ilmoitti esikuvikseen Aldous Huxleyn kirjoissa esiintyvät, fiktiiviset mutta pitkälti autobiografiset hahmot Philip Quarles (Point Counter Point, 1928) ja Anthony Beavis (Eyeless in Gaza, 1936). Yhteistä Hämäläiselle ja Huxleylle oli se, että heitä vitutti valtioiden koneistojen tuottama ja media toistama sotapropaganda. Heitä vitutti myös se, että sivistyneet valtiot tekisivät jotain niin aivotonta ja kuvottavaa että he lähettäisivät omat kansalaisensa teurastettaviksi.

Vaihtoehtona tälle kaikille olisi tietenkin rauha, vaikka tätä oli hankala nähdä viime vuosisadalla, ja vaikka tätä on hankala nähdä yhä. Huxley menee rauhanaktivismissaan pisimmälle. Eyeless in Gazan lopusta löytyy hieno, usean sivun pituinen mediatatiivinen kuvaus siitä, millainen voima rauha on:

“…Dark peace, immeasurably deep. Peace from pride and hatred and anger, peace from cravings and aversions, peace from all the separating frenzies. Peace through liberation, for peace is achieved freedom. Freedom and at the same time truth. The truth of unity actually experienced. Peace in the depths, under the storm, far down below the leaping of the waves, the frantically flying spray. Peace in this profound subaqueous night, peace in this silence, this still emptiness where there is no more time, where there are no more images, no more words. Nothing but the experience of peace; peace as a dark void beyond all personal life, and yet itself a form of life more intense, for all its diffuseness, for all the absence of aim or desire, richer and of finer quality than ordinary life. Peace beyond peace, focussed at first, brought together, then opening out in a kind of boundless space. Peace at the tip, as it were, of a narrowing cone of concentration and elimination, a cone with its base in the distractions of the heaving surface of life and its point in the underlying darkness. And in the darkness the tip of one cone meets the tip of another; and, from a single, focal point, peace expands towards a base immeasurably distant and so wide that its circle is the ground and source of all life, all being….”

pasifismAldous Huxley: An Encyclopedia of Pacifism (1937)

* * *

Hesari ehti arvostelemaan myös Riikosen kirjan ja Pekka Tarkka päätyi julistamaan Panu Rajalan kirjan voittajaksi: “H. K. Riikonen häviää Panu Rajalalle kisan Olavi Paavolaisen merkityksestä”. Omasta mielestäni Rajalan kirja voittaa mielestäni lähinnä viihdyttävyydessään, ja että viihdyttämisen keinot ovat kyseenalaisia.

Viihteen vuoksi, tai jostain muusta syystä, Rajala kuljettaa tälle vuosituhannelle myös muita tunkkaita tuulahduksia. V. A. Koskenniemen uutena inkarnaationa hän toistaa väitteet, että Paavolaisen kirjoista ei löydy mitään sellaista, joka ei olisi ollut suomalaisille kirjallisuuspiireille entuudestaan tuttua: “Kirja kertoi sen, minkä sen aihepiiristä kiinnostuneet jo tiesivätkin, mutta teki sen houkuttelevasti, lennokkaasti ja ylivoimaisella tyylillä” (Rajalan kommentti kirjasta “Nykyaikaa etsimässä”). Koskenniemen mielestä Paavolainen lukeutui niihin, jotka “luulivat maailman syntyneen kastepäivänään”.

Tämä olemassaolevaan auktoriteettiasemaan nojaava argumentti on hyvin yksinkertainen. Olen vanhempi kuin sinä, joten olen lukenut enemmän kirjoja, joten tiedän enemmän kuin sinä, joten olen oikeassa. Mieleen tulee Paavo Lipposen kirja ‘Järki voittaa’, jossa Paavo pohtii että ketkä ovat suomalaisia älykköjä, ja mikä olisi se sopiva virallinen luettelo kirjoja, jotka olisi vähintäänkin luettava, että tähän joukkoon hyväksyttäisiin.

Tämä setämäinen tiesin-nämä-asiat-jo-entuudestaan asenne mahdollistuu ainoastaan sillä, että keskitytään vain niihin Paavolaisen lähdeviitteisiin, jotka ovat osa turvallista ja selkeää kirjallisuuden kaanonia. Populaarikulttuurin puolelle ei lipsuta, vaikka Paavolainen itse asetti tämän haasteen tutkijoille Tulenkantajissa jo tammikuussa 1929:

“Perin köykäisistä aineksista rakennamme me kulttuurimme voitonmerkit. Mutta kun kerran tulevaisuuden tiedemies penkoilee New Yorkin tai Berlinin rauniokasoja koettaen tulkita vaiheitamme sanomalehtikioskien ja puhelinautomaattien jätteistä, niin hän kyllä jostain hermeettisesti suljetusta laatikosta löytämiensä selluloidipalasten ja liitupaperikuvien perusteella rinnastaa attikalaiset päivät sähkön ja teräksen päiviin!”

Rajala ja muut tutkijat viittaavat myös Paavolaisen ehkä tärkeimpään inspiraatioon, D. H. Lawrenceen, kuin mihin tahansa aikansa kirjailijaan. Missään ei tuoda esille, että Paavolaisen aikoihin Lawrencen kirjat olivat kiellettyä ja laitonta materiaalia.

Lawrence myi itse kiisteltyä Lady Chatterley’s Lover -kirjaansa postimyyntinä, koska kustantajat eivät sitä suostuneet levittämään. Lawrencen levittämät painosmäärät olivat pieniä, kyse oli kymmenistä tai sadoista kopioista kopioista, ja piraatit olivatkin paljon nopeampia. Suomalaisten käsiin päätyikin todennäköisesti juuri noita Pariisista hankittuja piraattikopioita.

Paavolaista ja Lawrencea ei kiinnostanut ainoastaan seksuaalisuus vaan porno, joka noihin aikoihin vielä liikkui pääasiassa epävirallisten kopioiden muodossa. Tai tarkemmin sanottuna ainakin Lawrencea kiinnosti kaikki se, mikä tästä pornosta puuttui.

‘Eroksen’ lisäksi sekä Lawrencea että Paavolaista kiinnosti myös ‘Prometheus’ – teollistumisen ja kaupallistumisen jylläävät voimat sekä niiden suhde ihmissuhteiden pinnallistumiseen. Tänä päivänä voisi Paavolaisen ehdotuksen mukaisesti kaivaa esille sata vuotta vanhoja flyereita ja tutkia miten tästä tilanteesta päädyttiin nykyiseen digitaalisen pornon vyöryyn.

* * *

Surkeinta Rajalan kirjassa ovatkin hänen kuvailunsa Paavolaisen ihmissuhteista:

“Mies ei suunnittele tälle suhteelle mitään tulevaisuutta, se on alusta saakka selvää. Hän ei kysele naisen mielipiteitä, sekin on selvää. Eikä hän ole kiinnostunut tämän yksinäisestä lapsesta, senkin nainen saa vielä karvaasti huomata. Mies haluaa vain antautuvan, älykkään rakastajattaren.” (Rajalan kommentti Paavolaisen suhteesta Helvi Hämäläiseen).

“Mutta mieshän ei halunnut sitoutua kehenkään. Minnan karistamisessakin oli ollut täysi työ. Etsikö hän jatkuvasti uutta äitihahmoa?” (Kommentti Paavolaisen suhteesta Ain’Elisabetiin).

Näitä Rajalan heittoja on todella häkellyttävä lukea, kun ottaa huomioon on sen, että yksi Paavolaisen tärkeimmistä missioista oli ravistella suomalaisia kirjailijoita kirjoittamaan moniuloitteisemmin rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja ihmissuhteista.

Ote Paavolaisen Suursiivouksesta (1932):

“Mutta »Toukokuun ryhmän» eroottiset otteet olivat kerta kaikkiaan muokanneet yleistä ilmapiiriä ja lyöneet leimansa kirjallisuuden tapaan suhtautua rakkauselämään. Seppäsen kauttaaltaan stilisoidussa kertomataiteessa puolustaa tämä tyyli kyllä paikkaansa. Mutta hänkin paljastaa heti naiivisuutensa yrittäessään, kuten asetelmaltaan perin teatterimaisessa »He  janosivat elämää» -romaanissa tapahtuu, luoda naturalistisempaa yksilöpsykologista kuvausta; hänen Klaudia-venakkonsa on aivan kaavamainen »slaavilainen» vampyyri. Ja hänen »Myrkynsä ja aurinkonsa», joka sentään tahtoo käydä vankasta, todellisuudentuntuisesta sukuromaanista, liikkuu erotiikassa latteimman »vanhan koulun» tasossa. Siinä esiintyy loistossaan tuo ikikulu ratkaisukaava: »Hän tiesi olevansa mies, ja myös sen, että hänen täytyi saada nainen.”.

Ketä tällainen enää jaksaa kiinnostaa? Kuka jaksaa enää tällaiseen uskoa? »Veren äänen» koulukunta on jo näytellyt osansa loppuun kansanelämäkuvauksissakin.”

Ehkä Paavolainen oli narsisti. Ehkä Paavolainen oli kusipää. Mutta jos Rajala haluaa spekuloida Paavolaisen luonteella ja ihmissuhteilla, niin toivoisi että käytössä ei olisi ainoastaan arsenaali, joka jo Paavolaisen aikoihin koettiin kovin rajalliseksi ja ummehtuneeksi.

Hesarin kriitikko Pekka Tarkka on kuitenkin innoissaan: “Kun Rajala peluuttaa Paavolaista ja hänen sydänystäviään vastakkain, syntyy dynaamisia tilanteita, täyttä draamaa. Ihmissuhteiden sakeassa temmellyksessä Paavolaisen persoona näyttää laatunsa ja syttyy eläväksi.”. Historiankirjoituksessa siis viihde voittaa, ainakin näin vuonna 2014.

* * *

Viitteitä:

Kuisma Korhonen: Olavi Paavolainen oli narsisti ja takinkääntäjä (HS, 17.9.2014)

Pekka Tarkka: Riikosen elämäkerta Olavi Paavolaisesta jättää taiteilijan persoonan syrjään (HS, 4.10.2014)

Panu Rajala: Tulisoihtu pimeään. Olavi Paavolaisen elämä. (2014)

H. K. Riikonen: Nukuin vasta aamuyöstä. Olavi Paavolainen 1903-1964. (2014)

Ville Laamanen: Suuri Levottomuus. Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja matkat 1936-1939. (2014)

Olavi Paavolainen: Kolmannen Valtakunnan vieraana. Rapsodia. (1936)

Aldous Huxley: Eyeless in Gaza. (1936)

Sybille Bedford: Aldous Huxley. A Biography. (1974)

Tulenkantajat: Numero 1/1929.