Vielä liittyen Keltaiset housut ja kadonneet enkelit blogipostaukseen -

Goethen esikoisteoksen Nuoren Wertherin kärsimykset (1774) alkusanat:

“Olen huolella kerännyt kokoon kaiken, mitä olen saanut selville Werther-poloisen tarinasta, ja saatan sen nyt teidän eteenne uskoen vakaasti, että olette siitä minulle kiitollisia. Te ette voi muuta kuin ihailla ja rakastaa hänen ylevyyttään ja luonteenlaatuaan, eikä hänen kohtalonsa ole jättävä teidän silmiänne kuiviksi.

Ja sinä, kelpo sielu, joka tunnet samaa poltetta kuin hän, ammenna lohtua hänen kärsimyksistään ja ota tämä kirjanen ystäväksesi, ellet kohtalon oikusta tai omasta syystäsi ole löytänyt ketään läheisempää.”

Tämän jälkeen tarina etenee Wertherin ‘autenttisten’ henkilökohtaisten kirjeiden kautta, joita kirjailija kommentoi alaviitteissä. Kirjan loppupuolella on vielä ‘julkaisijan sana’ lukijalle:

“JULKAISIJAN SANA LUKIJALLE

Kuinka hartaasti toivonkaan, että ystävämme viimeisiltä, erikoislaatuisilta päiviltä olisi säilynyt niin paljon omakätisiä todistuskappaleita, ettei minun tarvitsisi keskeyttää kertomuksellani hänen jälkeensä jääneiden kirjeiden julkaisemista.

Olen parhaani kykyni mukaan yrittänyt hankkia asiaan selvitystä haastattelemalla niitä henkilöitä, joiden olen otaksunut olleen lähemmin perillä hänen elämänvaiheestaan. Tarina on yksinkertainen, ja kaikki lausumat ovat muutamia pikku yksityiskohtia lukuun ottamatta yhteneväisiä; vain asianosaisten mielentilasta esiintyy erilaisia mielipiteitä ja toisistaan poikkeavia arvostelmia.

Tehtävänämmehän onkin enää vain kertoa tunnontarkasti, mitä olemme suuren vaivannäön jälkeen saaneet tietoomme, ja sovittaa vainajan jälkeensä jättämät kirjeet oikeisiin paikkoihinsa väheksymättä pienintäkään käsiimme osunutta lappusta, varsinkin kun on jo tarpeeksi vaikeaa selvittää jonkin yksittäisen teon perimmäisiä, todellisia vaikuttimia, jos asianomainen henkilö ei kuulu aivan tavanomaisimpiin.”

Mutta Wertheriä ei siis ollut olemassa, vaan kirjan tapahtumat perustuvat Goethen omiin kokemuksiin – ihastukseen 19-vuotiaaseen Charlotte Buffiin, joka olikin toisen miehen morsian, ja erään Goethen ystävän itsemurhaan (joka liittyi vastaavaan kilpakosinta-tilanteeseen).

Vastaavaa lukijan huijausta käytetään myös Don Quixotessa (1605) ja tietenkin lukemattomissa muissa kirjoissa. Kirjailija väittää löytäneensä päiväkirjan / kirjeitä / tekstejä jotka hän tuo lukijoiden tietoon, vaikka todellisuudessa kirjailija kertoo omasta elämästään ja läheisistä ihmisistään. Ja on tyypillistä että kirjailija paljastuu – tai tarkemmin sanottuna tämä on niin tyypillinen formaatti, että lukijat olettavat että mitään oikeaksi väitettyä henkilöä ei ole oikeasti olemassa.

Nykytilanteeseen verrattuna, millaista blogia Goethe olisi pitänyt? Missä menisi tuomittavan huijauksen ja fiktiolle sallittavan lukijoiden huijauksen raja?