Tänä aamuna julkaisin Enkeli-Elisasta kertovaa artikkelia käsittelevän blogipostauksen ja päivän aikana vaihdoin kommentteja molempien artikkelin kirjoittajien kanssa. Opin ainakin kaksi asiaa -

Ensinnäkin, seuraavalla kerralla kun aion kirjoittaa kriittisen blogipostauksen, otan ensiksi suoraan yhteyttä kritiikin kohteeseen. Olisin ihan hyvin voinut ensiksi jutella Hannan kanssa joka on vanha tuttu, olisin tämän perusteella kirjoittanut varmasti erilaisen tekstin, vähemmän provosoivaan sävyyn.

Toinen asia jonka opin oli se, että oma tekstini ja Nikkasen & Silfverbergin artikkeli käsittelevät oikeastaan ihan eri asioita, tai tarkemmin sanottuna niiden kohde on hyvin erilainen. Itse aloin tonkimaan Vettenterän tekstejä netistä ja sosiaalisesta mediasta pari päivää Kuukausiliitteen artikkelin ilmestymisen jälkeen. Paljon materiaalia oli poistettu näkyviltä, mutta löysin tätä poistettua materiaalia ihmisten säästämien ruutukaappausten kautta. Tämän perusteella kuvittelin, että minulla oli kohtalaisen selkeä kuva siitä, mitä Enkeli-Elisaan liittyvä keskustelu oli ollut ennen Kuukausiliitteen paljastusta. Omien etsintöjeni perusteella Enkeli-Elisan ympärille rakentunut kommunikaatio oli positiivista ja vasta Kuukausiliitteen artikkeli näytti muuttavan tilanteen. Tässä käsityksessä olin kuitenkin väärässä, perustuen siihen mitä kuulin tänään Nikkaselta & Silfverbergiltä. Todellisuudessa erilaisia soraääniä kuului yhteisöstä jo aikaisemmin, liittyen kirjan markkinointiin jne.

Sosiaaliseen mediaan ja nettiin on mahdotonta luottaa ainoana tietolähteenä, joten kiinnostavaa onkin että mistä ihmiset lähtevät ‘totuutta’ etsimään. Silfverberg mainitsi että Ylen arkistoista löytyy haastatteluja, joissa Vettenterä kertoo Elisasta oikeana henkilönä. Minusta itsestäni kertoo jotain se, että mieleeni ei edes tullut etsiä televisiossa esitettyä materiaalia. Itselleni oli luonnollisempaa hankkia käsiini kirja, koska se on perinteisesti ollut ainoa luotettava tapa muodostaa oma mielipide kirjailijasta.

Olennaista on varmaan se, että missä vaiheessa kohua (ennen, aikana vai jälkeen) saapuu paikalle ja alkaa tutkimaan asiaa, tämä vaikuttaa paljon siihen millaisen totuuden löytää. Mikko Salasuo julkaisi eilen blogikirjoituksen Mielipidepallon kansalaisventtiili joka on mielestäni relevantti tähän liittyen.

Hanna Nikkanen esitti minulle lopuksi kysymyksen: “Yhteisön hajoaminen oli traumaattista monille jäsenille. Oliko tuo trauma mielestäsi meidän aiheuttamamme, kun paljastimme huijauksen? Jos ei, niin kuka sen aiheutti? Olisiko ollut parasta jättää paljastus tekemättä? Olisiko kirjaa pitänyt jakaa Suomen kouluihin?”

Vastaisin tähän siten, että mielestäni Nikkanen & Silfverberg tekivät oikein paljastaessaan huijauksen. Ja että yhteisön hajoaminen ei ole heidän aiheuttamansa, tämän asian olisi voinut pelastaa varmaan ainoastaan Vettenterä ja varmaan hänellekin se olisi ollut paljastuksen jälkeen mahdotonta.

Olen enemmän huolissani siitä, mitkä ovat artikkelin vaikutukset muihin kirjailijoihin kuin Vettenterään. Olen itse lukenut viime vuosina paljon kirjoja, yrittäen ymmärtää ‘pahuuden arkipäiväisyyttä’ ja maailmaa nuorten näkökulmasta. Parhaat tähän ymmärrystä tarjoavat kirjat ovat olleet faktan ja fiktion sekoitusta. Ja nämä kirjat ovat vaarallisia, jos niitä mittaa Enkeli-Elisaa käsitelleen artikkelin kriteerein (copy-cat itsemurhien välttäminen).

Yksi itselleni tärkeä kirjailija on Helvi Hämäläinen, jonka kirjoista esim Tuhopolttaja, Sarvelaiset (jossa ahdistunut kirjanpitäjä surmaa kuuluisan säveltäjän) ja Raakileet ovat mielestäni tänä päivänä hyvin ajankohtaisia. Hämäläinen joutui usein vaikeuksiin sen takia, että hän lainasi tapahtumat ja henkilöt kirjoihinsa oikeasta elämästä. Raakileet on näistä ehkä eniten silmiä avaava, tämä kirja ei edes valmistunut koska WSOY hylkäsi käsikirjoituksen, nuorien poikien natsileikit ja joukkomurhien suunnittelut olivat liikaa. Hämäläinen itse ilmaisee mielipiteensä tästä selvästi – lapsien hurjalta ja pelottavalta kuulostavat leikit ovat paljon terveempi tapa käsitellä asioita kuin aikuisten vaikeneminen.

Eli vastatakseni vielä viimeiseenkin kysymykseen – en osaa sanoa että olisiko Vettenterän kirjan jakamisesta kaikkiin kouluihin ollut selkeää hyötyä tai selkeää haittaa. Mutta voin sanoa toivovani että koululaisilla olisi mahdollisuus lukea faktaa ja fiktiota sekoittavia kirjoja jotka käsittelevät kouluväkivaltaa, itsemurhia ja muita hankalia aiheita.