Hanna Nikkasen & Anu Silfverbergin artikkelille Enkeli-Elisasta myönnettiin viime viikolla Suuri Journalistipalkinto. Vakuuttavuuden ja vaikuttavuuden näkökulmasta tämä palkinto on täysin ansaittu. Artikkeli vaikuttaa huolella tehdyltä tutkivalta journalismilta, sen pohjalta syntyi valtava määrä julkista keskustelua sekä kirjailja Vettenterään kohdistunut poliisitutkinta. Artikkelin tuloksena myös Enkeli-Elisan ympärille rakennettu nettikampanja katosi olemattomiin.

Journalistisesta näkökulmasta katsottuna en ole varma että onko palkinto ansaittu. Tai toisin ilmaistuna, en ole varma että mikä tänä päivänä on hyvää journalismia.

Enkeli-Elisaa käsittelevän artikkelin vakuuttavuus perustuu kahteen väittämään, joiden paikkansapitävyys todistetaan pitkässä artikkelissa aukottoman tuntuisesti. Tällä vakuuttavuudella on kuitenkin ollut hintansa – artikkelin kirjoittajat ovat joutuneet parissa kohtaa laittamaan mutkat suoriksi kohtalaisen erikoisin keinoin.

En tiedä ovatko Nikkanen & Silfverberg valinneet näkökulmansa ja perustelunsa tietoisesti, jos ovat niin tässä blogipostaus sisältää pari vinkkiä aloitteleville journalisteille. Jos taas valinnat eivät ole olleet tietoisia, niin silloin artikkelin tutkiva journalismi ei ole ehkä niin aukotonta kuin miltä se vaikuttaa.

En tiedä olenko viisas, hullu vai typerä haastaessani Suuren Journalistipalkinnon voittaneen artikkelin tällä tavalla. Esitän joka tapauksessa alla esitän joitakin argumentteja ja ‘todistusaineistoa’, voitte itse niiden perusteella muodostaa mielipiteenne.

Väite 1: Vettenterän nettikampanja ja kirja huijaavat lukijoitaan

Nikkasen jaSilfverbergin artikkelin alkuosa on monimutkainen salapoliisitarina, joka paljastaa Vettenterän huijariksi. Lisäksi vihjataan, että hänen motivaationaan ovat kirjan myyntivoitot (“Minttu Vettenterä on julkaissut Elisan tarinaan perustuvan omakustannekirjan Jonakin päivänä kaduttaa, ja sitä myydään paljon”). Artikkelissa ei tehdä selkeää eroa Vettenterän nettikampanjan, blogikirjoitusten ja kirjan sisällön välillä.

Artikkelin luettuani päätin tilata Vettenterän kirjan. Ensimmäinen yllätys oli, että linkkiä kirjan tilaamiseen oli todella hankala löytää. Artikkelin perusteella olin odottanut törmääväni näyttävään markkinointikampanjaan.

Suurin yllätys kirjan sisällössä oli se, että sen sivuilla tehdään täsmälleen sama ‘paljastus’ kuin Nikkasen & Silfverbergin artikkelissa. Kirjan sivuilla isä ‘Miksu’ kohtaa kirjailija Vettenterän (johon viitataan hänen omalla nimellään) ja he yhdessä sopivat että Mintun tekeillä oleva kirja yhdistetään Miksun tarinaan. Mintun kirjaluonnoksessa entinen koulukiusaaja lähtee etsimään kiusaamiaan uhreja, pyytääkseen heiltä anteeksi. Tästä kohtauksesta eteenpäin kirjan kertojaäänen lähdettä on hankala jäljittää – kertojana on yhä periaatteessa ‘Miksu’, mutta lukijalle on juuri kerrottu että teos pohjautuu Vettenterän fiktiiviseen kirjaluonnokseen.

Nikkasen ja Silfverbergin artikkelissa sama asia esitetään eri tavalla. Vettenterän blogin arkistosta osiosta ‘Sekalaista proosaa’ löydetään harjoitustyö, jonka nimi ja sisältö muistuttavat kovasti Enkeli-Elisasta kertovaa kirjaa. Tämän tärkeältä vaikuttavan todistusaineiston esittelyn jälkeen esitetään arvuutteleva kysymys ‘Onko Elisa saanut alkunsa pöytälaatikosta?’.

Mielestäni tässä kohtaa Nikkanen & Silfverberg johtavat lukijoitaan pahasti harhaan, mutta on tietenkin helppo ymmärtää miksi he tekevät näin. Jos Vettenterän kirjan paljastus mainittaisiin niin silloin artikkelin pituuden voisi puolittaa, koska sen jännittävä salapoliisi-narratiivi ei enää toimisi samalla tavalla.

Muutama sana Vettenterän kirjan sisällöstä -

Kirjan tarinankerronta hapuilee ja poukkoilee, sen sisään on kirjoitettu paljon Vettenterän omaan kirjailijan rooliin liittyvää sisäistä taistelua ja tähän liittyviä konflikteja lähiympäristön kanssa. Kirjan päähahmo ei ole Elisa, eikä edes isä Miksu. Uskottavimman tuntuisia hahmoja ovat monet aikuiset joita kirjassa kohdataan, kuten ‘Paniikkihäiriö-Henna’ ja ‘Raivoaja-Sini’.  Monet heistä kuuluvat ongelmaperheisiin jo toisessa polvessa, ja kolmas polvi on jo kasvamassa. Kirjassa menevät sekaisin koulupihalla tapahtuva kiusaaminen ja aikuisten tulehtuneet välit. “Vitun huora! Kuolisit pois ja olis kaikil parempi!!!” on Elisan saama tekstiviesti. “Saatanan kusipääidiootti. Sun pitäs olla kuollut.” on Miksun saama tekstiviesti.

Väite 2: Vettenterän kirjoitukset ovat hengenvaarallisia

Nikkasen ja Silfverbergin artikkelin loppuosa on todella poikkeuksellinen. Vettenterän huijauksen paljastamisen lisäksi he uskaltavat rohkeasti ottaa kantaa hankalaan eettiseen kysymykseen: millä tavalla itsemurhista saa kirjoittaa? Tekstin vakuuttavuus perustuu itsemurhia tutkineen lääkäri Lars Johanssonin kommentteihin. Artikkelissa varoitetaan romantisoimasta itsemurhia ja kuvaamasta niiden yksityiskohtia tarkasti, sillä tämä saattaa ajaa muita nuoria itsemurhiin: “Ihminen on, etenkin nuorena, valtavan altis suggestiolle. Masentuneella on tarkka korva tarinoille toisista, samalla tavalla masentuneista ihmisistä. Alitajunta etsii niistä ratkaisukeinoja omiin ongelmiin. Siksi uutiset itsemurhista tuottavat lisää itsemurhia.”.

Lars Johanssonin väite ei ole mitenkään uusi ajatus. Tämä ilmiö tunnetaan myös nimellä Werther-efekti, perustuen Goethen vuonna 1774 ilmestyneeseen kirjaan Nuoren Wertherin kärsimykset. Kirja kuvaa yksityiskohtaisesti romanttisen rakkauden epäonnistumisen ja askeleet jotka johtivat nuoren Wertherin itsemurhaan. Kirja oli aikoinaan valtavan suosittu ja aiheutti muoti-ilmiön (nuoret miehet pukeutuivat siniseen hännystakkiin ja keltaisiin housuihin, kuten Werther) sekä tiettävästi myös nuorten miesten itsemurhaepidemian.

Nuoren Wertherin tarinaan verrattuna Vettenterän kirja ei tihku itsemurhan romantisointia. Parempi kohde kritiikille olisi Kuukausiliitteen artikkeli Pekka-Eric Auvisen elämän viimeinen syksy. Samankaltaisuus tämän artikkelin ja Goethen kirjan välillä on itse asiassa hämmästyttävä. Molemmissa on pääosassa nuori kaunis blondi ja kaksi hänestä kilpailevaa nuorta miestä, joista toinen ajautuu epätoivoon. Kuukausiliitteen artikkelissa Auvisella on kaksi erilaista ääntä – oikeat lainaukset Auvisen yksityisviesteistä sekä toimittajan hänen päähänsä kuvittelemat ajatukset. Ehkä lukijat ovat niin tarkkaavaisia että pystyvät erottamaan nämä kaksi asiaa, ehkä eivät. Artikkeli herätti niin paljon kiinnostusta että se käännettiin myös englanniksi.

Artikkeliin liittyneissä kommenteissa monet kertoivat samaistuneensa Auviseen ja ymmärtävänsä häntä nyt paremmin. Todella vaarallista, ainakin Nikkasen & Silfverbergin artikkelin kriteerein. Keskustelualue poistettiin piakkoin Enkeli-Elisasta kertovan artikkelin ilmestymisen jälkeen. En tiedä liittyvätkö nämä kaksi asiaa toisiinsa.

Ovat Vettenterän kirjoitukset ja Kuukausiliitteen artikkeli Auvisesta vaarallisia? Ovatko ne aiheuttaneet itsemurhia tai muita tragedioita? Ehkä ovat, ehkä eivät. Joka tapauksessa Nikkasen & Silfverbergin tarjoama resepti vaarojen tunnistamiseen tuntuu aivan liian yksinkertaiselta.

Artikkelissa listatut ohjeet ovat varmaan hyviä *uutisjournalismiin* liittyviä *perusohjeita*. Tästä huolimatta on mielestäni kohtuutonta väittää, että journalisteille laadittuja ohjeita voi soveltaa kaikenlaisiin kirjoituksiin. Ymmärrän että lääkäri Johansson sanoo että “viime kädessä internet-kampanjoihin pätevät samat säännöt kuin muihinkin tiedotusvälineisiin”, mutta on outoa että tämän allekirjoittavat myös ammattimaiset kirjoittajat Nikkanen & Silfverberg, jotka hyvin tietävät että kirjoittamisessa lopputulos on nyansseista kiinni. Samat faktat voi esittää lukemattomilla eri tavoilla, puhumattakaan fiktion kirjoittamisesta, tai faktan ja fiktion sekoittamisesta. Vaarallista itsemurhien romantisointia voi tehdä tai olla tekemättä lukemattomilla eri tavoilla.

Artikkelin rakenteen kannalta on tietenkin ymmärrettävää miksi Nikkanen & Silfverberg esittävät asian tällä tavalla. Lääkärin kommentti on se ratkaiseva aasinsilta, jolla journalisteille laaditut ohjeet sidotaan Vettenterän nettikampanjan & kirjan kritiikkiin.

Vielä Werther-efektistä:

Goethen kirjan perusteella 1800-luvun ajan yleisesti uskottiin, että itsemurhaan ajautuvat hauraat, romanttiset nuoret jotka ovat herkkiä ulkopuolelta tuleville vaikutteille. Tämä käsitys muuttui vasta 1900-luvun alkupuolella, perustuen Émile Durkheimin vuonna 1897 ilmestyneeseen klassikkoteokseen Suicide. Kirjassa itsemurhat esitellään moniuloitteisena sosiaalisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä, ei pelkästään tietynlaisiin herkkiin yksilöihin kohdistuvana uhkana.

- – - – -

Ja vielä lopuksi -

Mielestäni Nikkanen & Silfverberg toimivat oikein paljastaessaan nettikampanjaan liittyvän huijauksen, mutta toimivat väärin tehdessään Vettenterästä suuren Pahiksen, sellaisen Pahiksen joka on meille tuttu Disneyn leffoista. Tämä on tietenkin jännittävää, viihdyttävää sekä erityisen hyvää materiaalia median ja sosiaalisen median riepoteltavaksi. Mutta ‘totuuden’ kanssa joudutaan tekemään kompromisseja. Ja kuten alussa totesin, en ole varma että onko tämä Hyvää Journalismia.

Vettenterän demonisoinnin sijaan artikkelissa oltaisiin voitu todeta, että Vettenterä huijasi väärin. On ihan ok huijata, liikkua fiktion ja todellisuuden rajamailla. Mutta tämän voi tehdä tavalla, joka jättää riittävästi tilaa lukijoiden tulkinnalle, siten että he joutuvat itse tekemään valinnan että mihin uskovat.

Vastaavasti Vettenterä olisi voinut toimia toisella tavalla. Poistamalla verkosta suuren osan materiaalista josta häntä oltiin kritisoitu, hän teki omasta asemastaan yhä hankalamman. Nikkasen & Silfverbergin artikkelista muodostui virallinen totuus, koska muita versioita tarinasta ei ollut enää tarjolla.

Goethen aikalainen kirjailija Cristoph Friedrich Nicolai oli sitä mieltä, että Wertherin surullinen tarina on liian vaarallinen. Hän päätti  itse kirjoittaa tarinasta vaihtoehtoisen, onnellisen version, jossa itsemurha estetään ja Werther saa Charlottansa. Tähän vastineena Goethe kirjoitti runon ‘Nicolai Wertherin haudalla’, jossa satunnainen ohikulkija nimeltä Nicolai pyöräyttää pökäleen Wertherin haudalle.

- – -

Suurin Enkeli-Elisa kohuun liittyvä menetys on ehkä se, että Vettenterän aloittama kampanja suljettiin. Tällä tavoin katosi keskustelufoorumi, joka oli muodostunut monille ihmisille tärkeäksi.

Elämme Suomessa jossa meillä on yhteisenä painolastina monet koulusurmat ja perhesurmat, näihin liittyvät myytit sekä todellisuus. Näistä asioita on tärkeätä puhua, ehkä juuri sellaisella tavalla kuin Vettenterä yritti tehdä – blogikirjoituksien ja nettikampanjoiden kautta, tunteikkaasti, henkilökohtaisesti ja kokonaisvaltaisesti mukaan heittäytyen. Jotain Vettenterä teki oikein, koska hän sai myös suuren määrän positiivista palautetta.

On suuri menetys, jos ihmiset ryhtyvät liian varovaiseksi kirjoituksissaan. Ahdistuksella mässäilevää skandaalijournalismia on lööppimedia pullollaan, sen lisäksi (ja osaltaan juuri tästä johtuen) muunkinlaisia ääniä kaivattaisiin.

- – - -

Joitakin Enkeli-Elisan artikkeliin liittyviä kommentteja Suuren Journalistipalkinnon tiimoilta:

Kuu­kau­si­liit­teen esi­mies Lauri Malkavaara. “En­ke­li-Eli­sas­sa oli ky­se oi­keas­ta ja vää­räs­tä, sii­tä mi­kä on tot­ta ja val­het­ta. Jut­tu kä­sit­te­li sa­laa val­ta­via asioi­ta.”

“Toivottavasti juttu on tehnyt mediasta ja meistä [toimittajista] varovaisimpia”, Silfverberg toivoi. ”Jos joku juttu vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se luultavasti on.”

“Journalismissa on järkeä vain niin kauan, kun siinä pyritään totuuteen”, sanoi puolestaan Nikkanen.