I’m sitting in the train on the way to Ghent to participate in this year’s edition of Time Fest (formerly known as Summercamp / Springcamp). This seemed like a good moment to finally dig up a blog posting I was supposed to publish already a year ago – a quick look at some of the results of Springcamp 2012.

- – -

Twelve artists spent a week in Timelab / Ghent, Belgium to work on new artworks (or prototypes of new works) related to theme ‘In times of crisis, artists take a stand’.

Here is a glimpse to some of my favourites:

Gosie Vervloessem (BE) has created ‘recipes for disasters’ – instructions of how one can create miniature versions of natural disasters in one’s own kitchen. These experiments are related to Gosie’s longer term interest in ‘subliminal’ – whether we can achieve a sense of wonder or fear when a phenomena is scaled to a miniature scale.

Here are a couple of making-of-a-volcano photos:

And here are some of Gosie’s recipes (she encouraged me to spread these as widely as possible):

Laurence Payout (FR) made a series of photos of hands that show gestures that seem to form some kind of sign language. The gestures are full of powerful but cannot be easily interpreted as symbols or specific messages. The gestures were inspired by found objects and street art around Ghent, and are available as stickers that people are instructed to place in the urban environment.

Britt Hatzius (UK) presented several works-in-progress, one of which was an experiment with Google image search. Britt uploaded two very minimal photographs (almost empty in content) and used a special Google search to find images that look similar. The results of this search are printed on sheets several meters long. She also asked her friends to describe what they see in the images and these texts are presented as part of the work as well.

Another work by Britt which I appreciated a lot was a sound recording of a conversation – a girl asking her mother to explain financial terminology. This work was inspired by interviews that Britt did with people working in the financial industry. In her experience, she learned much more about economics by asking someone in the industry to explain in simple terms what their daily work consists rather than reading dozens of articles from magazines.

Korinna Lindinger (AT) created a kinetic sculpture that seemed very fragile and uncertain in its movements. The white and pink colours of the plastic material reminded me of all the cheap toys that my 2-year old daughter wanted me to buy for her, which I would not do since the plastic would not survive very long in childrens’ hands.

MARSlab performance by Karl Van Welden (BE) was a simulation of a dust storm, ‘an experiment into the momentum before, during and after a natural disaster’.

‘Eggcutter Orchestra’ by Hans Beckers (BE) is an instrument made of electronics and eggcutters. The instrument was placed in Timelab’s cellar where Hans gave a short improvised concert with eggcutters and other DIY instruments. The cellar had amazing acoustics and this was one of the most intriguing/enjoyable concert experiences I’ve had in a while!

The Timelab crew did a great job in hosting the artists and facilitating collaboration. I hope to come back next year again for the next edition!

I will give a presentation at Peloton Club this evening. These are the essential links:

Open Knowledge Finland: http://fi.okfn.org

Open Definition: http://www.opendefinition.org

Open Cities Open Organizations – presentation by Antti Poikola:
http://www.slideshare.net/apoikola/20121211-open-citiesopenorganizations

Helsinki City – Tietosuunnistusta kaupungissa report by Antti Poikola & Kim Viljanen:
http://www.hel.fi/hel2/ajankohtaista/kavo/tietosuunnistusta_kaupungissa.pdf

Helsinki Region Infoshare: http://www.hri.fi

Case HSL: http://www.hri.fi/fi/ajankohtaista/datan-avaaminen/hsln-joukkoliikennedata/

Case Palvelukartta: http://www.hri.fi/fi/ajankohtaista/datan-avaaminen/paakaupunkiseudun-palvelukartta/

Hans Rosling presentation @ OKFestival:
http://blog.okfn.org/2012/09/21/demand-carbon-dioxide-data-says-hans-rosling-to-open-data-advocates-at-okfestival/

“Carbon dioxide data is not on the world’s dashboard” says Hans Rosling:
http://blog.okfn.org/2013/01/21/carbon-dioxide-data-is-not-on-the-worlds-dashboard-says-hans-rosling/

National Snow and Ice Data Center:
http://nsidc.org/

Smart Metering Landscape 2012 Survey:
http://www.smartregions.net/default.asp?SivuID=26927

Martin Parr:
http://www.martinparr.com

BlindSquare:
http://blindsquare.com

TreeKIT:
http://treekit.org

Energy Hackathon 2013:
http://fi.okfn.org/energy-hackathon-2013

- -

I will add the link to presentation slides here.

Vielä liittyen Keltaiset housut ja kadonneet enkelit blogipostaukseen -

Goethen esikoisteoksen Nuoren Wertherin kärsimykset (1774) alkusanat:

“Olen huolella kerännyt kokoon kaiken, mitä olen saanut selville Werther-poloisen tarinasta, ja saatan sen nyt teidän eteenne uskoen vakaasti, että olette siitä minulle kiitollisia. Te ette voi muuta kuin ihailla ja rakastaa hänen ylevyyttään ja luonteenlaatuaan, eikä hänen kohtalonsa ole jättävä teidän silmiänne kuiviksi.

Ja sinä, kelpo sielu, joka tunnet samaa poltetta kuin hän, ammenna lohtua hänen kärsimyksistään ja ota tämä kirjanen ystäväksesi, ellet kohtalon oikusta tai omasta syystäsi ole löytänyt ketään läheisempää.”

Tämän jälkeen tarina etenee Wertherin ‘autenttisten’ henkilökohtaisten kirjeiden kautta, joita kirjailija kommentoi alaviitteissä. Kirjan loppupuolella on vielä ‘julkaisijan sana’ lukijalle:

“JULKAISIJAN SANA LUKIJALLE

Kuinka hartaasti toivonkaan, että ystävämme viimeisiltä, erikoislaatuisilta päiviltä olisi säilynyt niin paljon omakätisiä todistuskappaleita, ettei minun tarvitsisi keskeyttää kertomuksellani hänen jälkeensä jääneiden kirjeiden julkaisemista.

Olen parhaani kykyni mukaan yrittänyt hankkia asiaan selvitystä haastattelemalla niitä henkilöitä, joiden olen otaksunut olleen lähemmin perillä hänen elämänvaiheestaan. Tarina on yksinkertainen, ja kaikki lausumat ovat muutamia pikku yksityiskohtia lukuun ottamatta yhteneväisiä; vain asianosaisten mielentilasta esiintyy erilaisia mielipiteitä ja toisistaan poikkeavia arvostelmia.

Tehtävänämmehän onkin enää vain kertoa tunnontarkasti, mitä olemme suuren vaivannäön jälkeen saaneet tietoomme, ja sovittaa vainajan jälkeensä jättämät kirjeet oikeisiin paikkoihinsa väheksymättä pienintäkään käsiimme osunutta lappusta, varsinkin kun on jo tarpeeksi vaikeaa selvittää jonkin yksittäisen teon perimmäisiä, todellisia vaikuttimia, jos asianomainen henkilö ei kuulu aivan tavanomaisimpiin.”

Mutta Wertheriä ei siis ollut olemassa, vaan kirjan tapahtumat perustuvat Goethen omiin kokemuksiin – ihastukseen 19-vuotiaaseen Charlotte Buffiin, joka olikin toisen miehen morsian, ja erään Goethen ystävän itsemurhaan (joka liittyi vastaavaan kilpakosinta-tilanteeseen).

Vastaavaa lukijan huijausta käytetään myös Don Quixotessa (1605) ja tietenkin lukemattomissa muissa kirjoissa. Kirjailija väittää löytäneensä päiväkirjan / kirjeitä / tekstejä jotka hän tuo lukijoiden tietoon, vaikka todellisuudessa kirjailija kertoo omasta elämästään ja läheisistä ihmisistään. Ja on tyypillistä että kirjailija paljastuu – tai tarkemmin sanottuna tämä on niin tyypillinen formaatti, että lukijat olettavat että mitään oikeaksi väitettyä henkilöä ei ole oikeasti olemassa.

Nykytilanteeseen verrattuna, millaista blogia Goethe olisi pitänyt? Missä menisi tuomittavan huijauksen ja fiktiolle sallittavan lukijoiden huijauksen raja?

Tänä aamuna julkaisin Enkeli-Elisasta kertovaa artikkelia käsittelevän blogipostauksen ja päivän aikana vaihdoin kommentteja molempien artikkelin kirjoittajien kanssa. Opin ainakin kaksi asiaa -

Ensinnäkin, seuraavalla kerralla kun aion kirjoittaa kriittisen blogipostauksen, otan ensiksi suoraan yhteyttä kritiikin kohteeseen. Olisin ihan hyvin voinut ensiksi jutella Hannan kanssa joka on vanha tuttu, olisin tämän perusteella kirjoittanut varmasti erilaisen tekstin, vähemmän provosoivaan sävyyn.

Toinen asia jonka opin oli se, että oma tekstini ja Nikkasen & Silfverbergin artikkeli käsittelevät oikeastaan ihan eri asioita, tai tarkemmin sanottuna niiden kohde on hyvin erilainen. Itse aloin tonkimaan Vettenterän tekstejä netistä ja sosiaalisesta mediasta pari päivää Kuukausiliitteen artikkelin ilmestymisen jälkeen. Paljon materiaalia oli poistettu näkyviltä, mutta löysin tätä poistettua materiaalia ihmisten säästämien ruutukaappausten kautta. Tämän perusteella kuvittelin, että minulla oli kohtalaisen selkeä kuva siitä, mitä Enkeli-Elisaan liittyvä keskustelu oli ollut ennen Kuukausiliitteen paljastusta. Omien etsintöjeni perusteella Enkeli-Elisan ympärille rakentunut kommunikaatio oli positiivista ja vasta Kuukausiliitteen artikkeli näytti muuttavan tilanteen. Tässä käsityksessä olin kuitenkin väärässä, perustuen siihen mitä kuulin tänään Nikkaselta & Silfverbergiltä. Todellisuudessa erilaisia soraääniä kuului yhteisöstä jo aikaisemmin, liittyen kirjan markkinointiin jne.

Sosiaaliseen mediaan ja nettiin on mahdotonta luottaa ainoana tietolähteenä, joten kiinnostavaa onkin että mistä ihmiset lähtevät ‘totuutta’ etsimään. Silfverberg mainitsi että Ylen arkistoista löytyy haastatteluja, joissa Vettenterä kertoo Elisasta oikeana henkilönä. Minusta itsestäni kertoo jotain se, että mieleeni ei edes tullut etsiä televisiossa esitettyä materiaalia. Itselleni oli luonnollisempaa hankkia käsiini kirja, koska se on perinteisesti ollut ainoa luotettava tapa muodostaa oma mielipide kirjailijasta.

Olennaista on varmaan se, että missä vaiheessa kohua (ennen, aikana vai jälkeen) saapuu paikalle ja alkaa tutkimaan asiaa, tämä vaikuttaa paljon siihen millaisen totuuden löytää. Mikko Salasuo julkaisi eilen blogikirjoituksen Mielipidepallon kansalaisventtiili joka on mielestäni relevantti tähän liittyen.

Hanna Nikkanen esitti minulle lopuksi kysymyksen: “Yhteisön hajoaminen oli traumaattista monille jäsenille. Oliko tuo trauma mielestäsi meidän aiheuttamamme, kun paljastimme huijauksen? Jos ei, niin kuka sen aiheutti? Olisiko ollut parasta jättää paljastus tekemättä? Olisiko kirjaa pitänyt jakaa Suomen kouluihin?”

Vastaisin tähän siten, että mielestäni Nikkanen & Silfverberg tekivät oikein paljastaessaan huijauksen. Ja että yhteisön hajoaminen ei ole heidän aiheuttamansa, tämän asian olisi voinut pelastaa varmaan ainoastaan Vettenterä ja varmaan hänellekin se olisi ollut paljastuksen jälkeen mahdotonta.

Olen enemmän huolissani siitä, mitkä ovat artikkelin vaikutukset muihin kirjailijoihin kuin Vettenterään. Olen itse lukenut viime vuosina paljon kirjoja, yrittäen ymmärtää ‘pahuuden arkipäiväisyyttä’ ja maailmaa nuorten näkökulmasta. Parhaat tähän ymmärrystä tarjoavat kirjat ovat olleet faktan ja fiktion sekoitusta. Ja nämä kirjat ovat vaarallisia, jos niitä mittaa Enkeli-Elisaa käsitelleen artikkelin kriteerein (copy-cat itsemurhien välttäminen).

Yksi itselleni tärkeä kirjailija on Helvi Hämäläinen, jonka kirjoista esim Tuhopolttaja, Sarvelaiset (jossa ahdistunut kirjanpitäjä surmaa kuuluisan säveltäjän) ja Raakileet ovat mielestäni tänä päivänä hyvin ajankohtaisia. Hämäläinen joutui usein vaikeuksiin sen takia, että hän lainasi tapahtumat ja henkilöt kirjoihinsa oikeasta elämästä. Raakileet on näistä ehkä eniten silmiä avaava, tämä kirja ei edes valmistunut koska WSOY hylkäsi käsikirjoituksen, nuorien poikien natsileikit ja joukkomurhien suunnittelut olivat liikaa. Hämäläinen itse ilmaisee mielipiteensä tästä selvästi – lapsien hurjalta ja pelottavalta kuulostavat leikit ovat paljon terveempi tapa käsitellä asioita kuin aikuisten vaikeneminen.

Eli vastatakseni vielä viimeiseenkin kysymykseen – en osaa sanoa että olisiko Vettenterän kirjan jakamisesta kaikkiin kouluihin ollut selkeää hyötyä tai selkeää haittaa. Mutta voin sanoa toivovani että koululaisilla olisi mahdollisuus lukea faktaa ja fiktiota sekoittavia kirjoja jotka käsittelevät kouluväkivaltaa, itsemurhia ja muita hankalia aiheita.

Hanna Nikkasen & Anu Silfverbergin artikkelille Enkeli-Elisasta myönnettiin viime viikolla Suuri Journalistipalkinto. Vakuuttavuuden ja vaikuttavuuden näkökulmasta tämä palkinto on täysin ansaittu. Artikkeli vaikuttaa huolella tehdyltä tutkivalta journalismilta, sen pohjalta syntyi valtava määrä julkista keskustelua sekä kirjailja Vettenterään kohdistunut poliisitutkinta. Artikkelin tuloksena myös Enkeli-Elisan ympärille rakennettu nettikampanja katosi olemattomiin.

Journalistisesta näkökulmasta katsottuna en ole varma että onko palkinto ansaittu. Tai toisin ilmaistuna, en ole varma että mikä tänä päivänä on hyvää journalismia.

Enkeli-Elisaa käsittelevän artikkelin vakuuttavuus perustuu kahteen väittämään, joiden paikkansapitävyys todistetaan pitkässä artikkelissa aukottoman tuntuisesti. Tällä vakuuttavuudella on kuitenkin ollut hintansa – artikkelin kirjoittajat ovat joutuneet parissa kohtaa laittamaan mutkat suoriksi kohtalaisen erikoisin keinoin.

En tiedä ovatko Nikkanen & Silfverberg valinneet näkökulmansa ja perustelunsa tietoisesti, jos ovat niin tässä blogipostaus sisältää pari vinkkiä aloitteleville journalisteille. Jos taas valinnat eivät ole olleet tietoisia, niin silloin artikkelin tutkiva journalismi ei ole ehkä niin aukotonta kuin miltä se vaikuttaa.

En tiedä olenko viisas, hullu vai typerä haastaessani Suuren Journalistipalkinnon voittaneen artikkelin tällä tavalla. Esitän joka tapauksessa alla esitän joitakin argumentteja ja ‘todistusaineistoa’, voitte itse niiden perusteella muodostaa mielipiteenne.

Väite 1: Vettenterän nettikampanja ja kirja huijaavat lukijoitaan

Nikkasen jaSilfverbergin artikkelin alkuosa on monimutkainen salapoliisitarina, joka paljastaa Vettenterän huijariksi. Lisäksi vihjataan, että hänen motivaationaan ovat kirjan myyntivoitot (“Minttu Vettenterä on julkaissut Elisan tarinaan perustuvan omakustannekirjan Jonakin päivänä kaduttaa, ja sitä myydään paljon”). Artikkelissa ei tehdä selkeää eroa Vettenterän nettikampanjan, blogikirjoitusten ja kirjan sisällön välillä.

Artikkelin luettuani päätin tilata Vettenterän kirjan. Ensimmäinen yllätys oli, että linkkiä kirjan tilaamiseen oli todella hankala löytää. Artikkelin perusteella olin odottanut törmääväni näyttävään markkinointikampanjaan.

Suurin yllätys kirjan sisällössä oli se, että sen sivuilla tehdään täsmälleen sama ‘paljastus’ kuin Nikkasen & Silfverbergin artikkelissa. Kirjan sivuilla isä ‘Miksu’ kohtaa kirjailija Vettenterän (johon viitataan hänen omalla nimellään) ja he yhdessä sopivat että Mintun tekeillä oleva kirja yhdistetään Miksun tarinaan. Mintun kirjaluonnoksessa entinen koulukiusaaja lähtee etsimään kiusaamiaan uhreja, pyytääkseen heiltä anteeksi. Tästä kohtauksesta eteenpäin kirjan kertojaäänen lähdettä on hankala jäljittää – kertojana on yhä periaatteessa ‘Miksu’, mutta lukijalle on juuri kerrottu että teos pohjautuu Vettenterän fiktiiviseen kirjaluonnokseen.

Nikkasen ja Silfverbergin artikkelissa sama asia esitetään eri tavalla. Vettenterän blogin arkistosta osiosta ‘Sekalaista proosaa’ löydetään harjoitustyö, jonka nimi ja sisältö muistuttavat kovasti Enkeli-Elisasta kertovaa kirjaa. Tämän tärkeältä vaikuttavan todistusaineiston esittelyn jälkeen esitetään arvuutteleva kysymys ‘Onko Elisa saanut alkunsa pöytälaatikosta?’.

Mielestäni tässä kohtaa Nikkanen & Silfverberg johtavat lukijoitaan pahasti harhaan, mutta on tietenkin helppo ymmärtää miksi he tekevät näin. Jos Vettenterän kirjan paljastus mainittaisiin niin silloin artikkelin pituuden voisi puolittaa, koska sen jännittävä salapoliisi-narratiivi ei enää toimisi samalla tavalla.

Muutama sana Vettenterän kirjan sisällöstä -

Kirjan tarinankerronta hapuilee ja poukkoilee, sen sisään on kirjoitettu paljon Vettenterän omaan kirjailijan rooliin liittyvää sisäistä taistelua ja tähän liittyviä konflikteja lähiympäristön kanssa. Kirjan päähahmo ei ole Elisa, eikä edes isä Miksu. Uskottavimman tuntuisia hahmoja ovat monet aikuiset joita kirjassa kohdataan, kuten ‘Paniikkihäiriö-Henna’ ja ‘Raivoaja-Sini’.  Monet heistä kuuluvat ongelmaperheisiin jo toisessa polvessa, ja kolmas polvi on jo kasvamassa. Kirjassa menevät sekaisin koulupihalla tapahtuva kiusaaminen ja aikuisten tulehtuneet välit. “Vitun huora! Kuolisit pois ja olis kaikil parempi!!!” on Elisan saama tekstiviesti. “Saatanan kusipääidiootti. Sun pitäs olla kuollut.” on Miksun saama tekstiviesti.

Väite 2: Vettenterän kirjoitukset ovat hengenvaarallisia

Nikkasen ja Silfverbergin artikkelin loppuosa on todella poikkeuksellinen. Vettenterän huijauksen paljastamisen lisäksi he uskaltavat rohkeasti ottaa kantaa hankalaan eettiseen kysymykseen: millä tavalla itsemurhista saa kirjoittaa? Tekstin vakuuttavuus perustuu itsemurhia tutkineen lääkäri Lars Johanssonin kommentteihin. Artikkelissa varoitetaan romantisoimasta itsemurhia ja kuvaamasta niiden yksityiskohtia tarkasti, sillä tämä saattaa ajaa muita nuoria itsemurhiin: “Ihminen on, etenkin nuorena, valtavan altis suggestiolle. Masentuneella on tarkka korva tarinoille toisista, samalla tavalla masentuneista ihmisistä. Alitajunta etsii niistä ratkaisukeinoja omiin ongelmiin. Siksi uutiset itsemurhista tuottavat lisää itsemurhia.”.

Lars Johanssonin väite ei ole mitenkään uusi ajatus. Tämä ilmiö tunnetaan myös nimellä Werther-efekti, perustuen Goethen vuonna 1774 ilmestyneeseen kirjaan Nuoren Wertherin kärsimykset. Kirja kuvaa yksityiskohtaisesti romanttisen rakkauden epäonnistumisen ja askeleet jotka johtivat nuoren Wertherin itsemurhaan. Kirja oli aikoinaan valtavan suosittu ja aiheutti muoti-ilmiön (nuoret miehet pukeutuivat siniseen hännystakkiin ja keltaisiin housuihin, kuten Werther) sekä tiettävästi myös nuorten miesten itsemurhaepidemian.

Nuoren Wertherin tarinaan verrattuna Vettenterän kirja ei tihku itsemurhan romantisointia. Parempi kohde kritiikille olisi Kuukausiliitteen artikkeli Pekka-Eric Auvisen elämän viimeinen syksy. Samankaltaisuus tämän artikkelin ja Goethen kirjan välillä on itse asiassa hämmästyttävä. Molemmissa on pääosassa nuori kaunis blondi ja kaksi hänestä kilpailevaa nuorta miestä, joista toinen ajautuu epätoivoon. Kuukausiliitteen artikkelissa Auvisella on kaksi erilaista ääntä – oikeat lainaukset Auvisen yksityisviesteistä sekä toimittajan hänen päähänsä kuvittelemat ajatukset. Ehkä lukijat ovat niin tarkkaavaisia että pystyvät erottamaan nämä kaksi asiaa, ehkä eivät. Artikkeli herätti niin paljon kiinnostusta että se käännettiin myös englanniksi.

Artikkeliin liittyneissä kommenteissa monet kertoivat samaistuneensa Auviseen ja ymmärtävänsä häntä nyt paremmin. Todella vaarallista, ainakin Nikkasen & Silfverbergin artikkelin kriteerein. Keskustelualue poistettiin piakkoin Enkeli-Elisasta kertovan artikkelin ilmestymisen jälkeen. En tiedä liittyvätkö nämä kaksi asiaa toisiinsa.

Ovat Vettenterän kirjoitukset ja Kuukausiliitteen artikkeli Auvisesta vaarallisia? Ovatko ne aiheuttaneet itsemurhia tai muita tragedioita? Ehkä ovat, ehkä eivät. Joka tapauksessa Nikkasen & Silfverbergin tarjoama resepti vaarojen tunnistamiseen tuntuu aivan liian yksinkertaiselta.

Artikkelissa listatut ohjeet ovat varmaan hyviä *uutisjournalismiin* liittyviä *perusohjeita*. Tästä huolimatta on mielestäni kohtuutonta väittää, että journalisteille laadittuja ohjeita voi soveltaa kaikenlaisiin kirjoituksiin. Ymmärrän että lääkäri Johansson sanoo että “viime kädessä internet-kampanjoihin pätevät samat säännöt kuin muihinkin tiedotusvälineisiin”, mutta on outoa että tämän allekirjoittavat myös ammattimaiset kirjoittajat Nikkanen & Silfverberg, jotka hyvin tietävät että kirjoittamisessa lopputulos on nyansseista kiinni. Samat faktat voi esittää lukemattomilla eri tavoilla, puhumattakaan fiktion kirjoittamisesta, tai faktan ja fiktion sekoittamisesta. Vaarallista itsemurhien romantisointia voi tehdä tai olla tekemättä lukemattomilla eri tavoilla.

Artikkelin rakenteen kannalta on tietenkin ymmärrettävää miksi Nikkanen & Silfverberg esittävät asian tällä tavalla. Lääkärin kommentti on se ratkaiseva aasinsilta, jolla journalisteille laaditut ohjeet sidotaan Vettenterän nettikampanjan & kirjan kritiikkiin.

Vielä Werther-efektistä:

Goethen kirjan perusteella 1800-luvun ajan yleisesti uskottiin, että itsemurhaan ajautuvat hauraat, romanttiset nuoret jotka ovat herkkiä ulkopuolelta tuleville vaikutteille. Tämä käsitys muuttui vasta 1900-luvun alkupuolella, perustuen Émile Durkheimin vuonna 1897 ilmestyneeseen klassikkoteokseen Suicide. Kirjassa itsemurhat esitellään moniuloitteisena sosiaalisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä, ei pelkästään tietynlaisiin herkkiin yksilöihin kohdistuvana uhkana.

- – - – -

Ja vielä lopuksi -

Mielestäni Nikkanen & Silfverberg toimivat oikein paljastaessaan nettikampanjaan liittyvän huijauksen, mutta toimivat väärin tehdessään Vettenterästä suuren Pahiksen, sellaisen Pahiksen joka on meille tuttu Disneyn leffoista. Tämä on tietenkin jännittävää, viihdyttävää sekä erityisen hyvää materiaalia median ja sosiaalisen median riepoteltavaksi. Mutta ‘totuuden’ kanssa joudutaan tekemään kompromisseja. Ja kuten alussa totesin, en ole varma että onko tämä Hyvää Journalismia.

Vettenterän demonisoinnin sijaan artikkelissa oltaisiin voitu todeta, että Vettenterä huijasi väärin. On ihan ok huijata, liikkua fiktion ja todellisuuden rajamailla. Mutta tämän voi tehdä tavalla, joka jättää riittävästi tilaa lukijoiden tulkinnalle, siten että he joutuvat itse tekemään valinnan että mihin uskovat.

Vastaavasti Vettenterä olisi voinut toimia toisella tavalla. Poistamalla verkosta suuren osan materiaalista josta häntä oltiin kritisoitu, hän teki omasta asemastaan yhä hankalamman. Nikkasen & Silfverbergin artikkelista muodostui virallinen totuus, koska muita versioita tarinasta ei ollut enää tarjolla.

Goethen aikalainen kirjailija Cristoph Friedrich Nicolai oli sitä mieltä, että Wertherin surullinen tarina on liian vaarallinen. Hän päätti  itse kirjoittaa tarinasta vaihtoehtoisen, onnellisen version, jossa itsemurha estetään ja Werther saa Charlottansa. Tähän vastineena Goethe kirjoitti runon ‘Nicolai Wertherin haudalla’, jossa satunnainen ohikulkija nimeltä Nicolai pyöräyttää pökäleen Wertherin haudalle.

- – -

Suurin Enkeli-Elisa kohuun liittyvä menetys on ehkä se, että Vettenterän aloittama kampanja suljettiin. Tällä tavoin katosi keskustelufoorumi, joka oli muodostunut monille ihmisille tärkeäksi.

Elämme Suomessa jossa meillä on yhteisenä painolastina monet koulusurmat ja perhesurmat, näihin liittyvät myytit sekä todellisuus. Näistä asioita on tärkeätä puhua, ehkä juuri sellaisella tavalla kuin Vettenterä yritti tehdä – blogikirjoituksien ja nettikampanjoiden kautta, tunteikkaasti, henkilökohtaisesti ja kokonaisvaltaisesti mukaan heittäytyen. Jotain Vettenterä teki oikein, koska hän sai myös suuren määrän positiivista palautetta.

On suuri menetys, jos ihmiset ryhtyvät liian varovaiseksi kirjoituksissaan. Ahdistuksella mässäilevää skandaalijournalismia on lööppimedia pullollaan, sen lisäksi (ja osaltaan juuri tästä johtuen) muunkinlaisia ääniä kaivattaisiin.

- – - -

Joitakin Enkeli-Elisan artikkeliin liittyviä kommentteja Suuren Journalistipalkinnon tiimoilta:

Kuu­kau­si­liit­teen esi­mies Lauri Malkavaara. “En­ke­li-Eli­sas­sa oli ky­se oi­keas­ta ja vää­räs­tä, sii­tä mi­kä on tot­ta ja val­het­ta. Jut­tu kä­sit­te­li sa­laa val­ta­via asioi­ta.”

“Toivottavasti juttu on tehnyt mediasta ja meistä [toimittajista] varovaisimpia”, Silfverberg toivoi. ”Jos joku juttu vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se luultavasti on.”

“Journalismissa on järkeä vain niin kauan, kun siinä pyritään totuuteen”, sanoi puolestaan Nikkanen.

(Kuva: Wikimedia Commons)

“Taloudellinen tuki, joka näin pienessä maassa on aivan välttämätön kaikille ns. luoville kyvyille, tulee kirjailijain ja taiteilijain osaksi vasta sitten, kun asianomaiset valtion elimet ovat päässeet täyteen varmuuteen siitä, ettei asianomainen enää luo mitään.” – Pidot Tornissa, 1937

Millainen tulee olemaan ensi vuoden alussa toimintansa käynnistävä Taiteen edistämiskeskus?

Toiveena on, että se olisi dynaamisempi, paremmin taidekentän muutoksiin reagoiva organisaatio kuin edeltäjänsä Taiteen keskustoimikunta. Valitettavasti tämä on vain toiveajattelua, sillä lakiesitys varmistaa ainoastaan sen, että nykyinen asiantuntijajärjestelmä romutetaan (ainakin osittain).

Olennaisin uudistuksessa tapahtuva asia on olemassaolevan eri taiteenalojen toimikuntien pakan sekoittaminen. Tämä uudistus vähentää asiantuntijoiden määrää päätöksenteossa ja tulee todennäköisesti ainakin lähiaikoina lisäämään sekavuutta ja satunnaisuutta päätöksentekoon. Lyhyellä aikavälillä tämä voi olla positiivinen asia – jotkut uudet tahot tulevat todennäköisesti saamaan toiminnalleen tukea. Pitkällä aikavälillä satunnaisuuteen luottaminen ei ole kuitenkaan paras tapa kehittää suomen taidekenttää.

Taiteen edistämiskeskus tulee asiantuntemuksen suhteen olemaan vähemmän riippuvainen eri taiteenalojen järjestöistä. Taiteen edistämiskeskus pyrkii myös tuomaan eri taiteenalojen toimijoita enemmän dialogiin keskenään. Nämä molemmat ovat hyviä tavoitteita, mutta niiden tukemiseksi tarvitaan uusia toimintamalleja. Näitä uusia toimintamalleja ei ole kirjattu lakiesitykseen, vaan niiden luominen on sekä uuden organisaation että taidekentän toimijoiden vastuulla.

Tässä muutama sana uudistukseen liittyvistä myyteistä, yksi varoittava esimerkki (Pohjoismainen kulttuurirahoitus) ja lopuksi joitakin rakentavia ehdotuksia.

More

The lovely Demos Helsinki folks have put together a fantastic learning festival called Koulu (‘school’ in Finnish) in Lapinlahti / Helsinki, in an abandoned hospital building. Anyone can sign up to teach anything to anyone. The quality and diversity of the offered lessons is amazing! I took some photos today, more info on the www.kouluschool.org website.

(Photo by samuelrichards.com.au)

The moment when physicists are rejoicing the first glimpse of a Higgs boson is probably an appropriate time to share an anecdote from my days in CERN. I worked there as a trainee in 1997, when they had started to build the ATLAS detector (I wrote some pieces of realtime 3D software for the ATLAS project document management system).

Before I arrived in CERN, there had been a big crisis. The particles had stopped appearing in the detectors. After a few days the cause for this was found: a Carlsberg can that had been placed (or forgotten?) inside the detector tunnel. Every time the accelerator has to be closed for maintenance, the amount of people in the CERN cafeterias triples. Most of the people don’t look very tanned.

My workplace was the brand new ATLAS building that had a cylinder shape and the corridors inside were circular. The walls were gray, there were no posters on the wall or any other visible details that would help one to figure out one’s location. Walking around the corridors felt like being inside a never ending loop.

After the Swiss National Day celebrations, I placed a colourful, ball-shaped paper lamp to hang above my desk. A week later people were using the ball as location marker – ‘is your office left or right from the ball?’.

My plan was that on my last day in CERN, I would make a small prank and change the location of the ball. On that day I was just too busy and did not manage to do this, and this tiny failure kept bothering me for years. But today I can finally let go of this! Since maybe, if I would have done my prank, maybe some renowned physicist would not have found his/her office that day and maybe, just maybe, a piece of important research would have failed, and maybe, just maybe, we would not be celebrating the discovery of Higgs boson today!