Paavolais-kritiikki ja suomettumisen monet muodot

paavolainen-nykyaikaa-etsimassaH. CITROEN: »SUURKAUPUNKI» (FOTOPLASTIIKKAA)
 (Olavi Paavolainen, Nykyaikaa etsimässä, 1929)

* * *

Paavolainen oli takinkääntäjä ja narsisti – siinä tuulahdus suoraan 1940-luvun lopulta, otsikkona Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla syksyllä 2014. Hesari on tähän otsikkoon vain osasyyllinen – pääasiallisena pölynkantajana toimii Panu Rajala, jonka kirjoittamaan Paavolais-historiikkiin kyseinen otsikko liittyy. Rajala toistaa kirjassaan väitteet Paavolaisesta ‘totuuden vääristelijänä’ ja ‘takinkääntäjänä’ melko pitkälti samassa muodossa kuin ne alunperin esitettiin vuonna 1946.


How to Improve Peer Evaluation?

To continue the slow New Culture vs Old Structures blog posting series – here are some thoughts about peer evaluation and a couple of concrete proposals of how this system could perhaps be improved in context of arts and culture.

Peer evaluation is the key method for evaluating arts, culture and academic research. During the past years, there have been various efforts to change or undermine the importance of this kind of decision making process.

One motivation for this has been the search for short-term economic gain – there has been a wish to turn old institutions into streamlined flagships of ‘cultural industries’. Another motivation has been that separating disciplines into strict categories (art, architecture, design, etc) has seemed to be an ‘old-fashioned’ and far too rigid way to respond to the complexity and diversity of the creative aspirations of people today.


What did I learn at Art of Hosting?

art-of-hosting-title-photoLast week I had a chance to participate in an Art of Hosting training in Otavan Opisto, Mikkeli.

The hosts did a fantastic job in making everyone feel welcome and establishing an open environment for learning. Actually, the first thing that the organisers made clear was that the participants would be the hosts, and we would be learning about hosting while doing it. The different tasks one could sign up for included Harvesting (documentation), Feng Shui (arranging & cleaning the space, organising food & coffee, etc), Check In & Check Out (tuning into learning sessions, and tuning out from them), creating the programme for the evening party and or course hosting the actual learning sessions.

I came to the event to learn some more facilitation methods (and to gain a better understanding of methods I’m already familiar with), but I actually learned something else – various frameworks for getting a better grip of the community learning process as a whole, and to understand the process of personal growth and how human-to-human communication works (or fails to work).


The Unlikely Success of Pixelache Helsinki

pixelache-nyc2Pixelache 2003 NYC (live av performance on the rooftop of Gershwin Hotel. Photo by Antti Ahonen.)

(PART 1 of New Culture vs Old Structures)

Pixelache Festival was my main professional commitment for 10 years, from its inception in 2002 to year 2011. In the process of trying to establish Pixelache I learned a lot about the public funding system and below I will share some insights on how the system works – or rather how it does *not* work.

Hopefully this information will help some people to avoid banging their head against the wall as much as I did. Or hopefully they will at least choose the right wall.

Disclaimer – I’m no longer involved in the Pixelache organisation so all the thought below should be considered as my own personal views, not official statements by Pixelache.

* * *


In year 2006 I was pretty frustrated (‘vittuuntunut’ in Finnish) with the situation of Pixelache Helsinki. It was the fifth year of Pixelache, and 12th year for me to organise events in Helsinki. Pixelache was really successful internationally – we were in the process of establishing chapters in various countries and had been invited to collaborate with many prominent events (ISEA, Doors of Perception, etc).

Unfortunately, we had not been able to get any funding for the work needed to put together the main festival in Helsinki. With great effort we had managed to scrape together money from dozens of different sources to cover some of the necessary basic costs, but there was no chance to pay anything for anyone for the actual production work. In comparison, the very first edition of Mal au Pixel (the French edition of Pixelache) received 7 times more funding than what we had in Helsinki.

In this situation I sent this email to ‘everyone’ – state art organisations, Helsinki City Cultural Office, cultural foundations and key people in Finnish media art scene. The email is in Finnish but the main point is that I made it clear that unless we received more proper financial support, the main festival would need to stop in Helsinki. This email was not just a tactical move, this was the actual reality we faced. During these years I spent most of my time abroad and only occasionally came back to Helsinki for a month or so to focus on Pixelache Helsinki planning/organising work. This had worked fine in the first couple of years but had been not been manageable (or in other words, was far too fragile and stressful) for a while already.


New Culture vs Old Structures office, summer 1999 (photo by Juha Huuskonen)

After a long time of procrastination (a year or two) I’ll finally publish a few blog posts about the mismatch between new emerging culture and the established cultural institutions in Finland.

During the past 15 years (ever since did its first projects in Kiasma in 1998) I’ve been helping various grassroot projects to gain visibility and access to resources such as public funding. This has often been a paradoxical task, since most of the new, independent cultural projects have an uneasy relationship towards money, power and institutions. More

Sitran Uusi demokratia -ohjelma / Sessio Mikael Jungnerin kanssa

Osallistuin kaksi vuotta sitten Sitran Uusi demokratia -foorumiin. Yksi kiinnostavimmista sessioista oli noin tunnin pituinen keskustelu Mikael Jungerin ja noin kymmenen muun foorumin osallistujan välillä. Kirjoitin sessiosta muistiinpanot, jotka nyt Mikael Jungerin suostumuksella julkaisen.

- – - – -


(Sitran Uusi demokratia-ohjelma, keskustelutilaisuus marraskuu 2011)

Kysymys – demokratian määritelmä?:

Jungner: “Systeemi, jolla ihmisyhteisön asioista voidaan päättää tavalla, joka on ihmisyhteisön mielestä luotettava ja reilu.”

3 havaintoa:

* 1: Postmodernismi on saapunut nyt

- Esimerkki – jos tänään kaikille tulisi ilmainen sähkö, se ei olisi mullistus huomenna, jonkin ajan päästä vaikutus alkaisi näkyä jonkin verran, vasta 10 vuoden päästä paljon.

- Vrt tiedon vapaa liikkuvuus – tämä iso mullistus on tapahtunut 10 vuoden aikana.

- Räätälöitävyys

* 2: Yksilön mahdollisuuksien voimistuminen

- Aikaisemmin yksilö pystyi olemaan ehkä 10 kertaa tuottavampi kuin muut.
- Nykypäivänä yksilö voi olla tuhansia kertoja tuottavampi kuin muut.

* 3: Maailma on monimutkainen, nopeasti muuttuva

- Ketteryys on parempi tapa hallita kuin valvonta

- – - -

3 asiaa liittyen politiikkaan:

* 1

100 vuotta sitten oli fiksua että oli 100 kansanedustajaa joille pyrittiin keräämään tarpeellinen tietämys päätöksien tekemistä varten. Tänä päivänä ihmiset tietävät paremmin kuin kansanedustajat. More

The City State of Origamia

Crafting utopias at a Byzantine castrum on Brioni island, Croatia

At the Summit of Practical Utopias, our group (me, Miranda Veljačić / Platforma 9,81, Emina Visnic / POGON, Nik Gaffney / FoAMŽeljko Blaće and Tim Boykett / Time’s up) developed an an utopia that would answer the question ‘How could citizens collectively make informed decisions regarding urban environment’?

We decided to call this utopia Origamia, referring to the capability of something to be transformed to many different forms. In Origamia, each citizen would at some point have to participate in decision making related to public affairs. This duty could be similar to civil service which exists in some countries, as an alternative to the compulsory military service. The decision making process would be based on some kind of version control system, perhaps similar to Github. Origamia would also give more power to young people (under 18 years old), so it would a kind of ‘pedocracy’.


Energy Hackathon 2013 – the results

(also posted on OKF Finland blog)

8 great concepts/prototypes were created last week at Energy Hackathon 2013!

The focus of the hackathon was on domestic electricity consumption data. One reason why this data is particularly interesting is that Finland is one of the first countries in Europe where smart meters have been installed in nearly all households. The legal framework that gives people the access to their own data will be valid from the beginning of 2014.

The hackathon had approximately 60 participants and 3 special guests from abroad: Denise Recheis (Thesaurus and Knowledge manager at Reeep), Chris Davis (Postdoc in TU Delft) and Julia Kloiber (Project Lead at Open Knowledge Foundation Deutschland).

Helsingin Energia and Elenia provided several data sets and the developers of the Open Energy Data API gave access to their test data. More

Huijari Goethe (Keltaiset housut, osa 3)

Vielä liittyen Keltaiset housut ja kadonneet enkelit blogipostaukseen -

Goethen esikoisteoksen Nuoren Wertherin kärsimykset (1774) alkusanat:

“Olen huolella kerännyt kokoon kaiken, mitä olen saanut selville Werther-poloisen tarinasta, ja saatan sen nyt teidän eteenne uskoen vakaasti, että olette siitä minulle kiitollisia. Te ette voi muuta kuin ihailla ja rakastaa hänen ylevyyttään ja luonteenlaatuaan, eikä hänen kohtalonsa ole jättävä teidän silmiänne kuiviksi.

Ja sinä, kelpo sielu, joka tunnet samaa poltetta kuin hän, ammenna lohtua hänen kärsimyksistään ja ota tämä kirjanen ystäväksesi, ellet kohtalon oikusta tai omasta syystäsi ole löytänyt ketään läheisempää.”

Tämän jälkeen tarina etenee Wertherin ‘autenttisten’ henkilökohtaisten kirjeiden kautta, joita kirjailija kommentoi alaviitteissä. Kirjan loppupuolella on vielä ‘julkaisijan sana’ lukijalle:


Kuinka hartaasti toivonkaan, että ystävämme viimeisiltä, erikoislaatuisilta päiviltä olisi säilynyt niin paljon omakätisiä todistuskappaleita, ettei minun tarvitsisi keskeyttää kertomuksellani hänen jälkeensä jääneiden kirjeiden julkaisemista.

Olen parhaani kykyni mukaan yrittänyt hankkia asiaan selvitystä haastattelemalla niitä henkilöitä, joiden olen otaksunut olleen lähemmin perillä hänen elämänvaiheestaan. Tarina on yksinkertainen, ja kaikki lausumat ovat muutamia pikku yksityiskohtia lukuun ottamatta yhteneväisiä; vain asianosaisten mielentilasta esiintyy erilaisia mielipiteitä ja toisistaan poikkeavia arvostelmia.

Tehtävänämmehän onkin enää vain kertoa tunnontarkasti, mitä olemme suuren vaivannäön jälkeen saaneet tietoomme, ja sovittaa vainajan jälkeensä jättämät kirjeet oikeisiin paikkoihinsa väheksymättä pienintäkään käsiimme osunutta lappusta, varsinkin kun on jo tarpeeksi vaikeaa selvittää jonkin yksittäisen teon perimmäisiä, todellisia vaikuttimia, jos asianomainen henkilö ei kuulu aivan tavanomaisimpiin.”

Mutta Wertheriä ei siis ollut olemassa, vaan kirjan tapahtumat perustuvat Goethen omiin kokemuksiin – ihastukseen 19-vuotiaaseen Charlotte Buffiin, joka olikin toisen miehen morsian, ja erään Goethen ystävän itsemurhaan (joka liittyi vastaavaan kilpakosinta-tilanteeseen).

Vastaavaa lukijan huijausta käytetään myös Don Quixotessa (1605) ja tietenkin lukemattomissa muissa kirjoissa. Kirjailija väittää löytäneensä päiväkirjan / kirjeitä / tekstejä jotka hän tuo lukijoiden tietoon, vaikka todellisuudessa kirjailija kertoo omasta elämästään ja läheisistä ihmisistään. Ja on tyypillistä että kirjailija paljastuu – tai tarkemmin sanottuna tämä on niin tyypillinen formaatti, että lukijat olettavat että mitään oikeaksi väitettyä henkilöä ei ole oikeasti olemassa.

Nykytilanteeseen verrattuna, millaista blogia Goethe olisi pitänyt? Missä menisi tuomittavan huijauksen ja fiktiolle sallittavan lukijoiden huijauksen raja?


Mitä opin tänään (Keltaiset housut, osa 2)

Tänä aamuna julkaisin Enkeli-Elisasta kertovaa artikkelia käsittelevän blogipostauksen ja päivän aikana vaihdoin kommentteja molempien artikkelin kirjoittajien kanssa. Opin ainakin kaksi asiaa -

Ensinnäkin, seuraavalla kerralla kun aion kirjoittaa kriittisen blogipostauksen, otan ensiksi suoraan yhteyttä kritiikin kohteeseen. Olisin ihan hyvin voinut ensiksi jutella Hannan kanssa joka on vanha tuttu, olisin tämän perusteella kirjoittanut varmasti erilaisen tekstin, vähemmän provosoivaan sävyyn.

Toinen asia jonka opin oli se, että oma tekstini ja Nikkasen & Silfverbergin artikkeli käsittelevät oikeastaan ihan eri asioita, tai tarkemmin sanottuna niiden kohde on hyvin erilainen. Itse aloin tonkimaan Vettenterän tekstejä netistä ja sosiaalisesta mediasta pari päivää Kuukausiliitteen artikkelin ilmestymisen jälkeen. Paljon materiaalia oli poistettu näkyviltä, mutta löysin tätä poistettua materiaalia ihmisten säästämien ruutukaappausten kautta. Tämän perusteella kuvittelin, että minulla oli kohtalaisen selkeä kuva siitä, mitä Enkeli-Elisaan liittyvä keskustelu oli ollut ennen Kuukausiliitteen paljastusta. Omien etsintöjeni perusteella Enkeli-Elisan ympärille rakentunut kommunikaatio oli positiivista ja vasta Kuukausiliitteen artikkeli näytti muuttavan tilanteen. Tässä käsityksessä olin kuitenkin väärässä, perustuen siihen mitä kuulin tänään Nikkaselta & Silfverbergiltä. Todellisuudessa erilaisia soraääniä kuului yhteisöstä jo aikaisemmin, liittyen kirjan markkinointiin jne.

Sosiaaliseen mediaan ja nettiin on mahdotonta luottaa ainoana tietolähteenä, joten kiinnostavaa onkin että mistä ihmiset lähtevät ‘totuutta’ etsimään. Silfverberg mainitsi että Ylen arkistoista löytyy haastatteluja, joissa Vettenterä kertoo Elisasta oikeana henkilönä. Minusta itsestäni kertoo jotain se, että mieleeni ei edes tullut etsiä televisiossa esitettyä materiaalia. Itselleni oli luonnollisempaa hankkia käsiini kirja, koska se on perinteisesti ollut ainoa luotettava tapa muodostaa oma mielipide kirjailijasta.

Olennaista on varmaan se, että missä vaiheessa kohua (ennen, aikana vai jälkeen) saapuu paikalle ja alkaa tutkimaan asiaa, tämä vaikuttaa paljon siihen millaisen totuuden löytää. Mikko Salasuo julkaisi eilen blogikirjoituksen Mielipidepallon kansalaisventtiili joka on mielestäni relevantti tähän liittyen.

Hanna Nikkanen esitti minulle lopuksi kysymyksen: “Yhteisön hajoaminen oli traumaattista monille jäsenille. Oliko tuo trauma mielestäsi meidän aiheuttamamme, kun paljastimme huijauksen? Jos ei, niin kuka sen aiheutti? Olisiko ollut parasta jättää paljastus tekemättä? Olisiko kirjaa pitänyt jakaa Suomen kouluihin?”

Vastaisin tähän siten, että mielestäni Nikkanen & Silfverberg tekivät oikein paljastaessaan huijauksen. Ja että yhteisön hajoaminen ei ole heidän aiheuttamansa, tämän asian olisi voinut pelastaa varmaan ainoastaan Vettenterä ja varmaan hänellekin se olisi ollut paljastuksen jälkeen mahdotonta.

Olen enemmän huolissani siitä, mitkä ovat artikkelin vaikutukset muihin kirjailijoihin kuin Vettenterään. Olen itse lukenut viime vuosina paljon kirjoja, yrittäen ymmärtää ‘pahuuden arkipäiväisyyttä’ ja maailmaa nuorten näkökulmasta. Parhaat tähän ymmärrystä tarjoavat kirjat ovat olleet faktan ja fiktion sekoitusta. Ja nämä kirjat ovat vaarallisia, jos niitä mittaa Enkeli-Elisaa käsitelleen artikkelin kriteerein (copy-cat itsemurhien välttäminen).

Yksi itselleni tärkeä kirjailija on Helvi Hämäläinen, jonka kirjoista esim Tuhopolttaja, Sarvelaiset (jossa ahdistunut kirjanpitäjä surmaa kuuluisan säveltäjän) ja Raakileet ovat mielestäni tänä päivänä hyvin ajankohtaisia. Hämäläinen joutui usein vaikeuksiin sen takia, että hän lainasi tapahtumat ja henkilöt kirjoihinsa oikeasta elämästä. Raakileet on näistä ehkä eniten silmiä avaava, tämä kirja ei edes valmistunut koska WSOY hylkäsi käsikirjoituksen, nuorien poikien natsileikit ja joukkomurhien suunnittelut olivat liikaa. Hämäläinen itse ilmaisee mielipiteensä tästä selvästi – lapsien hurjalta ja pelottavalta kuulostavat leikit ovat paljon terveempi tapa käsitellä asioita kuin aikuisten vaikeneminen.

Eli vastatakseni vielä viimeiseenkin kysymykseen – en osaa sanoa että olisiko Vettenterän kirjan jakamisesta kaikkiin kouluihin ollut selkeää hyötyä tai selkeää haittaa. Mutta voin sanoa toivovani että koululaisilla olisi mahdollisuus lukea faktaa ja fiktiota sekoittavia kirjoja jotka käsittelevät kouluväkivaltaa, itsemurhia ja muita hankalia aiheita.