Aina on sopiva hetki huomata olevansa idiootti

Teemu Mäki surmasi kissan vuonna 1988. Tämä teko tallennettiin videolle ja liitettiin osaksi Mäen taideteosta. Syntyi käsite ‘kissantappovideo’, jonka pelkkä mainitseminen yhä tänä päivänä herättää kiihteitä tunteita.

“Varmaan tekisin silloin tällöin murhia, jos kantaisin asetta. Mutta en osaa edes ampua. En tiedä, mihin kohtaan ihmistä kannattaa puukottaa. Vain oma tietämättömyyteni, puutteellinen varusteluni ja tekninen taitamattomuuteni varjelevat minua noilta rikoksilta”. Tällä tavoin murhia suunnittelee lihansyöntiä vastustava Antti Nylén. Nylénin uhkaukset eivät kuitenkaan aiheuta lukijakunnassa välitöntä pelkoa, vaan häntä pidetään älykkäänä, kantaaottavana keskustelijana.

Teoksissaan ja kirjoituksissaan Teemu Mäki asettaa kissan kuoleman rinnalle sodat ja kulutuskulttuurin aiheuttamat tuhot ja kärsimykset. Nyléniä ärsyttää se, että Mäki puhuu lihansyöjistä ‘me’ muodossa, tällä tavoin väistäen sen tosiasian, että vegaanejakin on olemassa. Nylénin kirjoituksissa analysoidaan lihansyönnin suhdetta sukupuolen ja seksuaalisuuden esittämiseen kulttuurissa.

Ihmisten aiheuttama eläinten kärsimys, viattomien beagle-koirien pahoinpitely – tämän poleemisen aiheen ympärille rakentuu myös Jussi Valtosen voittoisa romaani He eivät tiedä mitä he tekevät. Ympärille on tässä tapauksessa juuri oikea ilmaisu, sillä tässä kuudensadan sivun kirjassa onnistutaan välttämään teeman varsinainen käsittely. Eettisistä valinnat yksinkertaistetaan ja niistä tehdään ihmissuhdedraamojen polttoainetta.

* * *

Eläinkokeiden vastustaminen tuntuu erikoiselta valinnalta kirjan pääteemaksi, koska tapahtumien on tarkoitus sijoittua lähitulevaisuuteen. Eläinkokeisiin liittyvä aktivismi oli voimakkaimmillaan viime vuosituhannen lopussa ja kirjassa kuvatut suoran toiminnan muodot ovat kuin tuulahdus tältä ajalta. Paljon on kuitenkin vettä virrannut (vai pitäisikö sanoa napajäätikköä sulanut) tämän jälkeen. Tänä päivänä aktivistit voivat toimia tehokkaasti sosiaalisen median kautta ja luonnon puolesta kampanjoivat niin poliitikot kuin isot yrityksetkin. On tietenkin yhä vakavia ongelmia, jotka eivät saa huomiota ilman suoraa toimintaa, kuten suomalaisten aktivistien videodokumentaatiot sikaloista ovat osoittaneet. Mutta mitkä ovat ne tilanteet, joissa tämä lain rajoja koetteleva toiminta on perusteltua, ja mitkä ovat hyväksyttävät keinot? Tähän hankalaan kysymykseen Valtosen kirja antaa liian yksinkertaisia vastauksia.

Yksi selitys Valtosen kirjan teeman valinnalle löytyy häntä inspiroineesta Will Potterin kirjasta Green is the New Red. Potterin kirja on kuvaus eläinkokeita vastustavasta aktivismista ja erityisesti Yhdysvaltain War on Terror -aikakauden ylilyönneistä. Kirjan päätapahtumat (=aktivistien rikokset) sijoittuvat viime vuosituhannen puolelle ja kirjan tärkein ansio onkin sen rooli historiikkina. Potterin kirja kuitenkin sortuu samoihin vääristyksiin ja yksinkertaistuksiin kuin mistä se syyttää viranomaisia – aktivismin mystifiointiin ja toiminnan motivaatioiden selittämiseen aktivismin ääri-ilmiöiden kautta.

Potterin kirja käynnistyy tapahtumalla, jossa pelkkä lentolehtisten jakaminen johtaa FBI:n kuulusteluihin ja mahdollisesti ikuiseen rikosrekisteriin. Potterin käsittelyssä tämä mielivaltainen, satunnainen tapahtuma toimii lähtökohtana jännittäville agenttikertomuksille ja hänen omille seikkailuilleen sankarijournalistina. Potterin kertomusta lukiessa tulee mieleen eräs toinen enemmän tunnettu Potter, Harry Potter.

(Disclaimer – eräs tuttuni joutui kymmenisen vuotta sitten pidätetyksi bioterrorismista syytettynä. En siis väitä etteikö kyseessä olisi vakava aihe – virkavallan räikeät väärinkäytökset ovat ongelma niin Yhdysvalloissa, Venäjällä kuin Suomessakin. Tämä on kuitenkin hyvin kapea ja monissa tapauksissa väärä näkökulma aktivismin tarkasteluun.)

Valtonen ei koske Potterin kirjan pääteemaan, eli virkavallan väärinkäyttöön. Valtosen kirjassa FBI:n agentit ja turvamiehet ovat stereotyyppisten statistien rooleissa – jopa kotiin asennetut hälytysjärjestelmät saavat kirjassa enemmän huomiota kuin nämä ihmiset.

Valtonen poimii Potterin kirjasta ajatuksen jännittävistä, uhkaavista ja hengenvaarallisista aktivisteista. Aktivisteista, jotka suunnittelevat murhaavansa ihmisiä pommeilla, jotka käyttävät aseina pesäpallomailoja ja tiiliskiviä. Valtonen ei millään tavalla selitä, miksi tulevaisuudessa ekologinen aktivismi Yhdysvalloissa joutuu taantumaan näin primitiivisten ja epätoivoisten keinojen käyttämiseen. Kirjan jännitystarina rakennetaan sen pohjalle, että kaikkien aktivistien oletetaan olevan samanlaisia – outoja, epämääräisiä, vaarallisia rikollisia.

* * *

Ekologisen aktivismin lisäksi Valtosen kirjan kantavana teemana on maailman monimutkaisuus. Kirjassa käytetään kymmeniä sivuja siihen, että lukijalle tehdään selväksi, että ihmisen toimet eri yhteiskunnan alueilla kietoutuvat monimutkaisilla tavoilla toisiinsa. Tämä ei ole aiheena mitenkään järin uusi (vrt Prometheus-myytti, Baabelin torni, valistusaika ja Lissabonin maanjäristys, kybernetiikka, jne) mutta voisi silti toimia lähtökohtana kiinnostavalle pohdinnalle, erityisesti koska Valtosen käsittelyssä on mielenkiintoinen paletti: eläinsuojeluaktivisteja, akateemisia tutkijoita, teknologiayrityksiä, jne.

Kiinnostavan lähtökohdan rakentamisen jälkeen Valtonen tekee kuitenkin täyskäännöksen, tai eräänlaisen mahalaskun. Valtosen maailmassa asiat ovat monimutkaisia, mutta yllättäen ihmiset ja eettiset valinnat ovatkin yksinkertaisia. Jäyhien agenttien ja turvamiesten lisäksi kirjasta löytyy se yksi Paha Korporaatio ja sen Kierot Työntekijät, näiden liittolainen Paha Akateeminen Julkaisu sekä näitä vastassa olevat Aktivistit – Pahat Aktivistit jotka tekevät Pahoja Tekoja, sekä Hyvät Aktivistit jotka tekevät Hyviä Tekoja.

Pahuus ja Hyvyys ovat Valtosen käsittelyssä kaksi selkeästi erillistä maailmaa. Pahalta täytyy suojautua, ja pahuuden leiriin kuuluvat ovat selkeästi tunnistettavia. Pahuuden kanssa tekemisissä olevia aktivisteja kuvataan stereotyyppisellä tavalla: “Yhden järjestön puolesta puhui pitkään mustaan takkiin pukeutunut kalpea poika, jolla oli päässään lierihattu ja naamallaan itsetietoinen, ironinen hymy. Vastatessaan poika katsoi mustiksi lakattuja kynsiään ja Joesta tuntui, että hän ei niinkään lausunut mielipiteitään vaan toisti ulkoa opeteltuja lauseparsia”. Vastaavasti hyvää aktivistia kuvataan näin: “Sitä, minkä täytyi yhdistää kaikki niitä, jotka olivat tehneet jotain kauheaa, sitä tässä miehessä päivänselvästi ei ollut: lopullisen väärin ymmärretyksi tulemisen tunnetta, koko maailman kanssa alakynteen joutumista.”. “Hän oli liian luonteva omissa nahoissaan, hänen silmänsä olivat siihen liian uteliaat; hänestä henki kokemus onnistumisista, luottamus siihen, että mihin tahansa hän ryhtyi, siinä hän onnistui”.

Ongelma tulee ehkä selvemmäksi, jos tarinan ekoaktivistin vaihtaa vaikkapa muslimiksi. Juoni perustuisi oletukseen, että kaikki muslimit ovat itsemurhapommittajia tai näiden liittolaisia. Päähenkilön oma poika kääntyy muslimiksi, ja tämän jälkeen odotamme satojen sivujen verran peläten, että hän saapuu kotiin pommin kanssa. Pahoja muslimeja kuvataan luihuina ja kiiluvasilmäisinä, hyvät muslimit hymyilevät ystävällisesti.

Tällainen jako hyvään ja pahaan on ehkä paikallaan, jos tehdään Rambon jatko-osaa tai seikkailua à la Ihmeneloset, mutta näidenkin genrejen tarinoissa hyvä ja paha ovat usein moniuloitteisempia kuin Valtosen romaanissa.

* * *

Lyhyesti Valtosen kirjan sci-fistä -

Kirjan scifi perustuu ajatukseen uudesta henkilökohtaisesta iAm-laitteesta. Tämä laite tarjoaa käyttäjilleen uudenlaisen, immersiivisen mediakokemuksen, joka on viihdyttävyydessään addiktiivinen. Tämän lisäksi laite tekee käytännön asioiden hoitamisen paljon helpommaksi ja nopeammaksi.

Näissäkin visioissa tehdään jälleen aikamatka lähimenneisyyteen, aikaan jolloin ihmisten mediakokemus liittyi pääasiassa henkilökohtaisiin, kotipöydällä sijaitseviin tietokoneisiin (“Veni, Vidi, VIC – rakenna Rooma päivässä!”). Tämän jälkeen digitaaliset välineet ja verkot levisivät kaikkialle, kännyköihin ja pesukoneisiin ja valtamerialuksiin ja pörsseihin ja sensoreina ihon alle. Ja sosiaalisen median saapuminen teki digitaalisesta mediasta arkista ja sotkuista. Miten tästä päästään tulevaisuuden visioon, jossa tämä kaikki jälleen redusoituu viihteeksi ja näppäryydeksi?

Valtosen sci-fi on niin mielikuvituksetonta, että kirjassa välillä tuntuvat menevän tulevaisuus ja menneisyys sekaisin. Eräässä kohtauksessa piiispa kommentoi Vihdissä sattunutta kouluampumista (=olemme tulevaisuudessa) ja heti seuraavaksi kerrotaan että “elämä siirtyisi yhä suoremmin verkkoon” ja “kirkon työ tulisi painottumaan juuri uusiin digitaalisen median muotoihin” (=olemme sittenkin 90-luvulla?).

Immersiivisyydestä on tänä päivänä taas paljon keskustelua, liittyen Facebookin äskettäin 2 miljardilla dollarilla ostamaan Oculus Rift -yritykseen. Oculus Rift lupailee paljon – “Oculus Rift is about to change gaming, movies, TV, music, design, medicine, sex, sports, art, travel, social networking, education – and reality”. Valtosen pitäisi viedä tulevaisuuden teknologiavisionsa eri tasolle, että päästäisiin kiinni edes tämän päivän mahdollisuuksiin.

* * *

Ja sitten vielä Valtosen kirjan parhaista puolista -

Kirjan alkupuoli sijoittuu pääasiassa Suomeen ja sisältää reipasta kritiikkiä suomalaista, omiin pieniin piireihinsä käpertynyttä akateemista maailmaa kohtaan. Omaan tutkijakammioonsa sulkeutunut suomalainen villatossumies menestyy, koska hänen kaverinsa päättävät virkojen jakamisesta. Yliopiston käytävät ovat hiljaisia, aktiivista akateemista yhteisöä ei ole löydettävissä. “Muutaman kerran tullessaan työhuoneestaan hän huomasi käytävällä klonkkumaisen hahmon, joka hänet nähdessään jäykistyi ja singahti koloonsa ajatusta nopeammin. Joe yritti muutaman kerran esitellä itsensä, mutta hahmo pakeni varjoihin. Laitoksen sihteeri, viestinnästä ja kansainvälisistä asioista vastaava, selvisi vuoden kuluttua”.

Valtonen kirjoittaa myös hienosti kahden eri maan ja kulttuurin – Suomen ja Yhdysvaltojen – välisistä jännitteistä. Oma sukupolveni (olen syntynyt samana vuonna kuin Valtonen) on kasvanut amerikkalaisen viihteen ja media kyllästämänä, ja tämä perusteella tiedämme (tai siis kuvittelemme tietävämme) paljon siitä, millainen Amerikka on (ja millaisia amerikkalaiset ihmiset ovat), vaikka emme olisi ikinä kyseisessä valtiossa vierailleetkaan. Vastaavasti Atlantin takaa katsottuna Suomi on  tuntematon paikka ja kotimaamme “kaurismäkeläiseen” arkeen voi olla lähes mahdoton sopeutua.

Valtonen on parhaimmillaan kuvatessaan ihmisiä ja ihmissuhteita. Valtonen osaa tarkasti ja herkästi luoda uskottavia hahmoja sekä kuvata heidän kriisejään. Ja kriiseihin Valtonen keskittyykin paljon – kirjan päähenkilöt näkevät elämänsä sarjana ongelmia, jotka heidän on itse ratkaistava. He ovat pragmatisteja, idealisteja, rationalisteja – “toiminnan ihmisiä”, kuten Dostjevski heitä kuvaisi. Toisaalta he välillä unohtavat tämän suunnitelmallisuutensa ja impulsiivisesti luiskahtavat uusiin tilanteisiin.

Ei ole kovinkaan yllättävää, että roolihahmojen ihmissuhteet eivät ole kovin kestävällä pohjalla. Liian valmiit odotukset suhteista, yritykset ohjata suhteita tiettyyn suuntaan, ongelmien rationaaliset ratkaisut – mitkään näistä eivät toimi kovin pitkään. Kiihkeällä innolla laaditut suunnitelmat päätyvät umpikujaan, jonka jälkeen vaivutaan hetkeksi epätoivoon, jonka jälkeen laaditaan taas uusi suunnitelma, ja niin edelleen. Vanhukset, aikuiset, teinit – kaikki puuskuttavat eteenpäin omilla itsenäisillä kiertoradoillaan. Suunta on kuitenkin aina eteenpäin – periksi ei anneta, vaikka hommat kusevat ja omat teot osoittautuvat typeriksi.

Luin myöhemmin jo muutama vuosi sitten ilmestyneen Valtosen kirjan Siipien kantamat. Kirjassa on paljon yhtäläisyyksiä Valtosen uusimman teoksen kanssa: Suomi-Amerikka yhteyden pohdinta, epäsoveliaan työpaikkaromanssin jännite, romaanihenkilöiden kuvittelemien hahmojen osallistuminen tarinaan, jne. Kirjasta löytyy jopa lause “Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät”. Siipien kantamat tuntuu kuitenkin monella tapaa kypsemmältä ja eheämmältä teokselta. Siitä löytyvät Valtosen Finlandia-voittajan parhaat puolet ja ne on viety loppuun asti. Siipien kantamissa osataan olla levollisia ja katsella sivusta muiden pakonomaista suorittamista.

On kuitenkin hienoa, että Valtonen on uusimmassa teoksessaan rohkeasti haukannut liian suuren palan. Jään kiinnostuksella odottamaan seuraavaa teosta.

* * *

Viitteet:

- Teemu Mäki: Näkyvä pimeys (2005)
- Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet (2007)
- Will Potter: Green is the New Red (2011)

Paavolais-kritiikki ja suomettumisen monet muodot

paavolainen-nykyaikaa-etsimassaH. CITROEN: »SUURKAUPUNKI» (FOTOPLASTIIKKAA)
 (Olavi Paavolainen, Nykyaikaa etsimässä, 1929)

* * *

Paavolainen oli takinkääntäjä ja narsisti – siinä tuulahdus suoraan 1940-luvun lopulta, otsikkona Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla syksyllä 2014. Hesari on tähän otsikkoon vain osasyyllinen – pääasiallisena pölynkantajana toimii Panu Rajala, jonka kirjoittamaan Paavolais-historiikkiin kyseinen otsikko liittyy. Rajala toistaa kirjassaan väitteet Paavolaisesta ‘totuuden vääristelijänä’ ja ‘takinkääntäjänä’ melko pitkälti samassa muodossa kuin ne alunperin esitettiin vuonna 1946.

More

How to Improve Peer Evaluation?

To continue the slow New Culture vs Old Structures blog posting series – here are some thoughts about peer evaluation and a couple of concrete proposals of how this system could perhaps be improved in context of arts and culture.

Peer evaluation is the key method for evaluating arts, culture and academic research. During the past years, there have been various efforts to change or undermine the importance of this kind of decision making process.

One motivation for this has been the search for short-term economic gain – there has been a wish to turn old institutions into streamlined flagships of ‘cultural industries’. Another motivation has been that separating disciplines into strict categories (art, architecture, design, etc) has seemed to be an ‘old-fashioned’ and far too rigid way to respond to the complexity and diversity of the creative aspirations of people today.

More

What did I learn at Art of Hosting?

art-of-hosting-title-photoLast week I had a chance to participate in an Art of Hosting training in Otavan Opisto, Mikkeli.

The hosts did a fantastic job in making everyone feel welcome and establishing an open environment for learning. Actually, the first thing that the organisers made clear was that the participants would be the hosts, and we would be learning about hosting while doing it. The different tasks one could sign up for included Harvesting (documentation), Feng Shui (arranging & cleaning the space, organising food & coffee, etc), Check In & Check Out (tuning into learning sessions, and tuning out from them), creating the programme for the evening party and or course hosting the actual learning sessions.

I came to the event to learn some more facilitation methods (and to gain a better understanding of methods I’m already familiar with), but I actually learned something else – various frameworks for getting a better grip of the community learning process as a whole, and to understand the process of personal growth and how human-to-human communication works (or fails to work).

More

The Unlikely Success of Pixelache Helsinki

pixelache-nyc2Pixelache 2003 NYC (live av performance on the rooftop of Gershwin Hotel. Photo by Antti Ahonen.)

(PART 1 of New Culture vs Old Structures)

Pixelache Festival was my main professional commitment for 10 years, from its inception in 2002 to year 2011. In the process of trying to establish Pixelache I learned a lot about the public funding system and below I will share some insights on how the system works – or rather how it does *not* work.

Hopefully this information will help some people to avoid banging their head against the wall as much as I did. Or hopefully they will at least choose the right wall.

Disclaimer – I’m no longer involved in the Pixelache organisation so all the thought below should be considered as my own personal views, not official statements by Pixelache.

* * *

1. THE BLACKMAILING/LOBBYING APPROACH

In year 2006 I was pretty frustrated (‘vittuuntunut’ in Finnish) with the situation of Pixelache Helsinki. It was the fifth year of Pixelache, and 12th year for me to organise events in Helsinki. Pixelache was really successful internationally – we were in the process of establishing chapters in various countries and had been invited to collaborate with many prominent events (ISEA, Doors of Perception, etc).

Unfortunately, we had not been able to get any funding for the work needed to put together the main festival in Helsinki. With great effort we had managed to scrape together money from dozens of different sources to cover some of the necessary basic costs, but there was no chance to pay anything for anyone for the actual production work. In comparison, the very first edition of Mal au Pixel (the French edition of Pixelache) received 7 times more funding than what we had in Helsinki.

In this situation I sent this email to ‘everyone’ – state art organisations, Helsinki City Cultural Office, cultural foundations and key people in Finnish media art scene. The email is in Finnish but the main point is that I made it clear that unless we received more proper financial support, the main festival would need to stop in Helsinki. This email was not just a tactical move, this was the actual reality we faced. During these years I spent most of my time abroad and only occasionally came back to Helsinki for a month or so to focus on Pixelache Helsinki planning/organising work. This had worked fine in the first couple of years but had been not been manageable (or in other words, was far too fragile and stressful) for a while already.

More

New Culture vs Old Structures

k.fi.officekatastro.fi office, summer 1999 (photo by Juha Huuskonen)

After a long time of procrastination (a year or two) I’ll finally publish a few blog posts about the mismatch between new emerging culture and the established cultural institutions in Finland.

During the past 15 years (ever since katastro.fi did its first projects in Kiasma in 1998) I’ve been helping various grassroot projects to gain visibility and access to resources such as public funding. This has often been a paradoxical task, since most of the new, independent cultural projects have an uneasy relationship towards money, power and institutions. More

Sitran Uusi demokratia -ohjelma / Sessio Mikael Jungnerin kanssa

Osallistuin kaksi vuotta sitten Sitran Uusi demokratia -foorumiin. Yksi kiinnostavimmista sessioista oli noin tunnin pituinen keskustelu Mikael Jungerin ja noin kymmenen muun foorumin osallistujan välillä. Kirjoitin sessiosta muistiinpanot, jotka nyt Mikael Jungerin suostumuksella julkaisen.

- – - – -

MIKAEL JUNGNER memo

(Sitran Uusi demokratia-ohjelma, keskustelutilaisuus marraskuu 2011)

Kysymys – demokratian määritelmä?:

Jungner: “Systeemi, jolla ihmisyhteisön asioista voidaan päättää tavalla, joka on ihmisyhteisön mielestä luotettava ja reilu.”

3 havaintoa:

* 1: Postmodernismi on saapunut nyt

- Esimerkki – jos tänään kaikille tulisi ilmainen sähkö, se ei olisi mullistus huomenna, jonkin ajan päästä vaikutus alkaisi näkyä jonkin verran, vasta 10 vuoden päästä paljon.

- Vrt tiedon vapaa liikkuvuus – tämä iso mullistus on tapahtunut 10 vuoden aikana.

- Räätälöitävyys

* 2: Yksilön mahdollisuuksien voimistuminen

- Aikaisemmin yksilö pystyi olemaan ehkä 10 kertaa tuottavampi kuin muut.
- Nykypäivänä yksilö voi olla tuhansia kertoja tuottavampi kuin muut.

* 3: Maailma on monimutkainen, nopeasti muuttuva

- Ketteryys on parempi tapa hallita kuin valvonta

- – - -

3 asiaa liittyen politiikkaan:

* 1

100 vuotta sitten oli fiksua että oli 100 kansanedustajaa joille pyrittiin keräämään tarpeellinen tietämys päätöksien tekemistä varten. Tänä päivänä ihmiset tietävät paremmin kuin kansanedustajat. More

The City State of Origamia

IMG_0099-straight-small
Crafting utopias at a Byzantine castrum on Brioni island, Croatia

At the Summit of Practical Utopias, our group (me, Miranda Veljačić / Platforma 9,81, Emina Visnic / POGON, Nik Gaffney / FoAMŽeljko Blaće and Tim Boykett / Time’s up) developed an an utopia that would answer the question ‘How could citizens collectively make informed decisions regarding urban environment’?

We decided to call this utopia Origamia, referring to the capability of something to be transformed to many different forms. In Origamia, each citizen would at some point have to participate in decision making related to public affairs. This duty could be similar to civil service which exists in some countries, as an alternative to the compulsory military service. The decision making process would be based on some kind of version control system, perhaps similar to Github. Origamia would also give more power to young people (under 18 years old), so it would a kind of ‘pedocracy’.

More

Energy Hackathon 2013 – the results

hackers
(also posted on OKF Finland blog)

8 great concepts/prototypes were created last week at Energy Hackathon 2013!

The focus of the hackathon was on domestic electricity consumption data. One reason why this data is particularly interesting is that Finland is one of the first countries in Europe where smart meters have been installed in nearly all households. The legal framework that gives people the access to their own data will be valid from the beginning of 2014.

The hackathon had approximately 60 participants and 3 special guests from abroad: Denise Recheis (Thesaurus and Knowledge manager at Reeep), Chris Davis (Postdoc in TU Delft) and Julia Kloiber (Project Lead at Open Knowledge Foundation Deutschland).

Helsingin Energia and Elenia provided several data sets and the developers of the Open Energy Data API gave access to their test data. More

Huijari Goethe (Keltaiset housut, osa 3)

Vielä liittyen Keltaiset housut ja kadonneet enkelit blogipostaukseen -

Goethen esikoisteoksen Nuoren Wertherin kärsimykset (1774) alkusanat:

“Olen huolella kerännyt kokoon kaiken, mitä olen saanut selville Werther-poloisen tarinasta, ja saatan sen nyt teidän eteenne uskoen vakaasti, että olette siitä minulle kiitollisia. Te ette voi muuta kuin ihailla ja rakastaa hänen ylevyyttään ja luonteenlaatuaan, eikä hänen kohtalonsa ole jättävä teidän silmiänne kuiviksi.

Ja sinä, kelpo sielu, joka tunnet samaa poltetta kuin hän, ammenna lohtua hänen kärsimyksistään ja ota tämä kirjanen ystäväksesi, ellet kohtalon oikusta tai omasta syystäsi ole löytänyt ketään läheisempää.”

Tämän jälkeen tarina etenee Wertherin ‘autenttisten’ henkilökohtaisten kirjeiden kautta, joita kirjailija kommentoi alaviitteissä. Kirjan loppupuolella on vielä ‘julkaisijan sana’ lukijalle:

“JULKAISIJAN SANA LUKIJALLE

Kuinka hartaasti toivonkaan, että ystävämme viimeisiltä, erikoislaatuisilta päiviltä olisi säilynyt niin paljon omakätisiä todistuskappaleita, ettei minun tarvitsisi keskeyttää kertomuksellani hänen jälkeensä jääneiden kirjeiden julkaisemista.

Olen parhaani kykyni mukaan yrittänyt hankkia asiaan selvitystä haastattelemalla niitä henkilöitä, joiden olen otaksunut olleen lähemmin perillä hänen elämänvaiheestaan. Tarina on yksinkertainen, ja kaikki lausumat ovat muutamia pikku yksityiskohtia lukuun ottamatta yhteneväisiä; vain asianosaisten mielentilasta esiintyy erilaisia mielipiteitä ja toisistaan poikkeavia arvostelmia.

Tehtävänämmehän onkin enää vain kertoa tunnontarkasti, mitä olemme suuren vaivannäön jälkeen saaneet tietoomme, ja sovittaa vainajan jälkeensä jättämät kirjeet oikeisiin paikkoihinsa väheksymättä pienintäkään käsiimme osunutta lappusta, varsinkin kun on jo tarpeeksi vaikeaa selvittää jonkin yksittäisen teon perimmäisiä, todellisia vaikuttimia, jos asianomainen henkilö ei kuulu aivan tavanomaisimpiin.”

Mutta Wertheriä ei siis ollut olemassa, vaan kirjan tapahtumat perustuvat Goethen omiin kokemuksiin – ihastukseen 19-vuotiaaseen Charlotte Buffiin, joka olikin toisen miehen morsian, ja erään Goethen ystävän itsemurhaan (joka liittyi vastaavaan kilpakosinta-tilanteeseen).

Vastaavaa lukijan huijausta käytetään myös Don Quixotessa (1605) ja tietenkin lukemattomissa muissa kirjoissa. Kirjailija väittää löytäneensä päiväkirjan / kirjeitä / tekstejä jotka hän tuo lukijoiden tietoon, vaikka todellisuudessa kirjailija kertoo omasta elämästään ja läheisistä ihmisistään. Ja on tyypillistä että kirjailija paljastuu – tai tarkemmin sanottuna tämä on niin tyypillinen formaatti, että lukijat olettavat että mitään oikeaksi väitettyä henkilöä ei ole oikeasti olemassa.

Nykytilanteeseen verrattuna, millaista blogia Goethe olisi pitänyt? Missä menisi tuomittavan huijauksen ja fiktiolle sallittavan lukijoiden huijauksen raja?